tiistai 12. heinäkuuta 2022

Ilon hetkiä

 Käytiin uimareissulla eilen. Pongo ui ensimmäistä kertaa ilman lelua äitin perään. Pikkasen tökkäsin sitä pepusta eteenpäin ja sitten se meni. Naurettiin. Viisas poika. 

"Voi kun olisin tajunnut aiemmin, että näin helposti se menee" 

<3





sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Ajatuksen virtaa vanhuskoiran loppuajoista ja omistajan ahdistuksesta

Sain tänään kyyneleet silmiini lukiessani kirjaa, missä vanha syöpäsairas mummo jätti koiransa kodinhoitajattarelleen. "Se on minun kaikkeni. Pidäthän siitä huolta?" Itkin. Pongokin on minun kaikkeni. Minun koirani.

Tuli pakonomainen tarve mennä rapsuttamaan Pongoa. Köpökoipi edelleen. Ei pahempi, ei parempi. Herkkupussin kanssa mentiin pissalenkille. Seniorikoiran kanssa on omat säännöt ja muutamien metrien välein saa aina nameja. Itkin kuitenkin vähän lenkilläkin. Aina kun olen paikalla, Pongo kuulemma "tsemppaa". Esittää parempikuntoista. Mutta aina joskus vire lakkaa ja ontuma näkyy. Se ei ole ravannut pitkiin aikoihin. En muista, milloin se olisi laukannut.

Pakko purkaa oloa kirjoittamalla blogiin. Ehkä tämä pitäisi piilottaa, sillä setti alkaa olemaan aika melankolista. Ahdistus vaan kalvaa. En saa unta. Taaskaan. Näin itseni sieluni silmin varaamassa eutanasia-aikaa. Varaisinko sen netissä vai soittaisinko? Olisiko lopetus kotona vai eläinlääkäriasemalla? Ketä on paikalla? Tuhkaus vai kuoppa maahan? Miten tehdä päätös? Milloin on oikea hetki? Tuleeko minulle työreissu juuri samaan aikaan? Olenko huono koiranomistaja? Oliko tarkoituksella ostettu vaan pieniä ruokapusseja, eikä 12kg säkkiä? Miten ilmoitan, ettei Pongoa enää ole? Kysymyksiä, ei vastauksia. Samalla mietin, miten talvi voisi mennä, voisiko olla vielä ensi kesä? Voisiko?

Muistan todella hyvin vanhan koiramme Pupen viimeisen päivän. Eläinlääkäri tuli meille ja viimeinen palvelus hoidettiin kauniisti ja arvokkaasti. Löysin kaapista kultaisen korun, jossa on riipus, P-kirjain. Olen pitänyt sitä. Jotenkin se tuntui helpottavan oloa. 

Tuntuu, että pitäisi suorittaa viimeisiä asioita. Olen lomalla nyt, onko tarpeeksi viileää, voisinko ottaa Pongon minun luokseni? Vielä kun on aikaa, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mennä uimaan. Ottaa kuvia. Mennä kävelylle. Leikkiä. Käydä kasvattajan kanssa lenkillä. Tehdä ne pari temppua. Ehkä vielä kerran ottaa treenikassi esille. 

Tuntea miten karvat menevät kyljissä. Poskissa. Pehmeät korvat. Pitkä nenä. Etten koskaan unohtaisi, miltä Pongo tuntui käsiäni vasten. Sydäntä särkee. Muistan vieläkin, miten Pupen kiharat karvat menivät sen selässä. Lopetushetkellä silitin Puppea ja yritin tuntea jokaisen pyörteen selän karvoissa. 

Yritän ehkä henkisesti valmistella itseäni viimeiseen päivään. Kuin jos voisin jo suorittaa  osan surustani etukäteen. 



maanantai 13. kesäkuuta 2022

Milloin on vanhan koiran viimeinen päivä?

Kello on 00.31 ja en saa nukutuksi. Itkettää.

Pongolla alkoi taas Carthropen-kuuri (1 piikki viikon välein, 4x) ja se on nyt saanut kolme piikkiä. Sen lisäksi menee Neurotin ja Rimadyl. Kaikki lääkkeet on nivelrikon hoitoon.

Valvottaa, koska Pongo menee selkeästi kohti viimeisiä aikoja. Ei sitä noin köpökoipisena voi pitää talven yli, jos on liukasta. Jos olisi vähäluminen talvi, on kävely vaikeaa hiekoitetulla asfaltilla. Takapihalle kulku on portaissa jo joinain päivinä hankalaa. Vielä on enemmän hyviä, kuin huonoja päiviä. 

Milloin on vanhan koiran viimeinen päivä?

Aina voi olla päivä liian myöhään, muttei koskaan päivä liian aikaisin.

Vielä ei kuitenkaan ole se päivä. 

Mutta sydämestä kuristaa. Että oliko viimeinen joulu, kun häntä heiluen Pongo saa avata paketit? 

Pongo minun luona viimeistä kertaa silloin viimeksi? Onneksi viime kesänä sain pidettyä sitä meillä aika paljon. Muuten se on vanhemmilla. Uuden kodin lattia on liian liukas. 

Milloin on viimeinen yhteinen uimareissu?

Milloin on viimeinen yhteinen kerta kärryillä pyöräillen?

Milloin on viimeinen yhteinen päivä?

Milloin tassu ei vain enää kanna. Silmä ei ole enää kirkas. Siihen päivään asti en halua odottaa. 

Nivelrikko on pirulainen, joka ei parane. Se ottaa aina sykähdyksittäin palasen Minun Pongoani ja vie mennessään. Sydämestä kuristaa. Vielä vuosi sitten mietin, millä hinnalla olisin valmis maksamaan uuden jalan. Mutta koirilla on rajansa. Kaikkea ei voi leikata.

Vielä on enemmän hyviä päiviä. Mutta niitä päiviä ei ole paljon. Se sattuu. Miten tänään Pongo vahtipaikassaan etupihalla heitti pötkölleen meidän kahvitellessa ja oli haukkumatta ohikulkijoille. Silitin ja kehuin. Lepää sinä, minä vahdin. 


perjantai 7. tammikuuta 2022

Vanha tassu hidastuu

 Yli vuosi ilman koirakilpailuja. 

Meidän viimeiseksi kisaksi jäi 21.11.2020 koiratanssikilpailut, joissa saatiin tehtyä yksi meidän kisauran huippusuorituksista. Koira oli niin hyvin mukana. Siitä sitten lähdettiinkin kohti alamäkeä, kun oli se kohtalokas päivä kun huomasin Pongon nivusessa patin. Siitä sitten lähdettiin.

Vuodenvaihteessa 20-21 tehty kastraatio muutti koiran täysin. Tästä syystä noin helmi-maaliskuussa 2021 sitten jätettiin myös koiraharrastukset pois, joissa viimeisimmät kerrat kävin lainakoiran kanssa. Ei se kuitenkaan tuntunut minusta samalta. Maaliskuussa irtisanoin paikan ja myin huhtikuun kerrat pois. Viimeinen käynti meillä hallilla oli huhtikuussa vapaakortilla, kuten aiemmin kirjoitin. Kesällä minua houkuteltiin myös palaamaan kouluttamaan, mutta en tiedä voisinko iloita muiden puolesta. Haluan, että koiraharrastus on minulle harrastus ja sen oman koiran kanssa. En ehkä muuten saa siitä sitä irti mitä tarvitsen. 


Pongo alkoi keväällä ontumaan ja kesää kohden ontui edelleen, eikä talvella tai alkukeväästä uimalakäynnit auttaneet asiaa yhtään. Carthropen-piikistä saatiin apua ja se selkeästi vetreytti Pongoa. Kuitenkaan Pongoa ei huvittanut lenkkeilemään lähteminen kotipihasta, vaikka muuten se olikin leikkisä ja aktiivinen kaveri. Metacamiin (meloksikaami) vaste huononi ja siitä ei ollut juuri lainkaan apua, vaikka talvella ja/tai keväällä se helpotti. Piikin ohella saatiin konsultaatiota eläinlääkäriltä, joka ehdotti myös kuvia ja/tai kivunhoitoa. Tässä vaiheessa päätettiin vain hoitaa kipua ja hoitaa kuvaukset myöhemmin.

Noh, kesä ja syksy mentiin sillä millä mentiin. Onneksi Pongo suostui kuitenkin kivasti lenkkeilemään metsätilalla, johon se vietiin autolla ja siellä sitten käyskenneltiin porukalla. Eli jotain liikettä tuli, vaikka kotipihasta ei suostunutkaan lähtemään lenkille. 

Käytettiin Pongo lopulta kuvissa loka-marraskuussa, kun ajateltiin valmistautua tulevaan talveen. Kuvissa ei näkynyt kuin nivelrikon alkua toisessa kyynäressä (huoh helpotusta). Saatiin uutena Librela-piikit käyttiin, joka annetaan kerran kuukaudessa ja lisäksi lääkkeenä aloitettiin Neurotiini eli gabapenttiinin antaminen. Kun sitä on annettu nyt useampi kuukausi on Pongo lähtenyt jo paremmin lenkillekin. Lisäksi marras- ja joulukuussa Pongo kävi fysioterapiassa/akupunktiossa. Kai siitäkin jotain hyötyä on ollut.



Täällä myö puksutellaan. Hitaasti mutta varmasti. Ja hyvin päästään juhlimaan 11v. syntymäpäiviä kuukauden päästä, ainoana esteenä ollen korona. Tassu se vaan hidastuu ja luopumisen tuskaa eletään. Onneksi kuitenkin Pongo on pirteä, kirkassilmäinen vanha herra, joka innostuu leikkiin ja olemiseen. Kyllä sitä paljon enemmän nukuttaa, mutta juustopussin rapina edelleen herättää sen päiväunilta ja se ilostuu näkemisestä. Vaatii loputtomia rapsuja. 

Olen vain yrittänyt sulkea mielestäni pois sitä, miten tärkeä osa arkea ja elämää ja mun identiteettiä koiraharrastus on ollut. Jatkuvasti uusissa töissäkin tulee vastaan koiraharrastustuttuja. En edes tajunnut miten mä oon elänyt ja hengittänyt sitä touhua, nauttien siitä ja oppien niin paljon. Nyt on vähän kuin tyhjää ja ilotonta, kun ei ole samanlaista intohimoa mihinkään vaikka olen yrittänyt innostua niin jääkiekosta, neulomisesta, tv:n katsomisesta, luistelusta, strategisista lautapeleistä, verkkopeleistä, lenkkeilystä, sählystä.... Yksin tehtävistä jutuista tai porukoissa. Mutta ei. Ei mikään tuota samaa iloa. Ehkä ainoana ratsastus, mutta sekin vähän saavutti huippunsa oman hevosen ollessa mahdoton hankinta. Kyllä koiranpentu on ollut mielessä, mutta utopistiselta se tuntuu hankkia tässä tilanteessa, kun aina vaan nämä tulevaisuuden suunnitelmat on auki vaikka miten tekee ja opiskelee. Turhauttaa. Mietin myös lainakoiraa, mutta ei se tuota sitä samaa iloa kun oman koiran kanssa kehittyminen ja harrastaminen ja siteen luominen kotona sekä treenikentillä. En mä halua kilpavälinettä, vaan ystävän, jonka kanssa vietetään yhdessä aikaa. Mutta se ei tule olemaan työpöydällä niin pitkään kun saa vanha herra puksuttaa täällä meidän kanssa. Ystävän kanssa kuljetaan ensin tämä polku loppuun - vaikka sitten hitaasti.