keskiviikko 17. helmikuuta 2016

JAT agikisat & keinusäikähdys

Käväistiin tosiaan JATin agilitykisoissa pyörähtämässä. Kotikisoissa on aina hauska käydä, koska ei ole matkakuluja. Edellinen treeniiikko tosin kieli jo vähän keppiongelmista, joita yritin nolosti paikkailla vähän hädissäni. Kepit siis jälleen kerran meillä vaikeutena, mur. Lisää treeniä ja harjoittelua, yllättävän nopeasti tuo oppii kyllä myös niitä ei-toivottuja toimintatapoja, jos vaan niistä palkkailee.

Kisoissa oli tuomarina Jari Helin. Pidin hänen radoistansa ja erityisesti jälkimmäisellä oli pari päivää kyykkäillyt ja mavetellut reiteni aika hapoilla.. Mutta siitäkin selvittiin. Oon todella ylpeä, että kerkesin kuitenkin juoksemaan! Pongohan nyt ei oo ihan mikään nopein koira, mutta ei sielläkään ihan naisten kympillä saa olla. Mutta vaikka sekunniksi ajatus katkeaa ennen spurttia, hyvin kerkeää.

Kaikki postauksen valokuvat © Jessica Varjonen, kiitos!



Otettiin jälleen kisoista muistoksi pari hyllyä, mutta oli ainakin hauskaa ja jälkimmäinen rata onnistui. Ekalla radalla Pongo kierteli hyppyjä ja luulin sen olevan kipeä. Videolta katsottuna se sitten kuitenkin jätti hyppäämättä, koska en ohjannut. Meinasin jo viedä sen kotiin, mutta päätin mennä jälkimmäiselle radalle ja lopettaa, jos se ei suostu enää hyppäämään. Mutta kyse taisikin olla vain siitä, että itse en ohjannut.

B-agilityrata:


A-hyppyrata:

Koska kisoissa on hyvä huomata aina uudet treenin paikat, niin näissä kisoissa huomasin keinuepävarmuuden palanneen. Koira meni keinulle, mutta vähän arkaillen ja hidasta vauhtia. En osannut itse oikein miettiä, onko se pelkoa vai epävarmuutta vai kenties ohjaajan jännitystä. Meillä kun on Pongon kanssa tätä molemminpuolista keinupelkoa, niin halusin heti puuttua asiaan. Keinu on aina ollut hidas, mutta koira selkeästi väisteli keinua. Päätin sitten viime keskiviikon 10.2 valmennuksessa valkun Julian kanssa katsoa keinua jälleen uudestaan.




Otettiin keinua ihan niin, että ideana oli saada koira päähän täysillä. Keinupelkoisena ihmisenä olin vähän sillä kannalla, että "eihän mun kultipuppeli siihen pysty" tai jos ei koira kuole, niin vähintäänkin minä sydänkohtaukseen vieressä. Noh, onneksi on valkku, joka aina saa kumottua mun mielipiteitä ja vakaumuksia agilityn suhteen... Joten lähdettiin tekemään keinua niin, että koira juoksee täysiä päähän ja siitä välitön vapautus palkkakupille/lelulle, joka on edessä.

Mun kaikki epävarmuuden ja pelon rippeet karisi kyllä tällä tyylillä hyvinkin nopeasti! Nakit vaan lenteli pitkin keinua, kun Pongo pamautti heti ekalla kerralla täysillä päähän ja siitä lelulle. Toki ideana on nostattaa koiran vire kattoon ja sen avulla saadaan rohkeutta keinulle, mutta yllätyin. Ei merkin merkkiä pelosta/epävarmuudesta tai mistään muustakaan negatiivisesti, vain iloisesti ja innokkaasti suorittava mun "keinupelkoinen" koira. Ööh, vai keinupelkoinen omistaja??

Nyt lisää toistoja keinulle nostatustyyliin ja katsotaan, saataisiinko siitä Pongolle uusi keinun suoritustapa. Varmasti on hyvä, että tässä on ollut (ohjaajalla?) muutama vuosi hengähdystaukoa välissä keinulla säikähtämisestä, ennenkuin lähetään nostattamaan koiraa. Nyt itsekin osaan ohjata ja lukea koiraa paremmin, sekä vastaanottaa valmentajan vinkit ja hyödyntää niitä omaan koiraan.

Opimpahan myös valkassa kääntämään Pongoa aika kivasti kahden esteen välillä niin, että se meni kaksi hyppyä ihan nuollen. Siis wtf, mun koira, joka tekee mielellään tiukkoja kaarteita? Taas yksi mun oman luulon murtaminen, että kyllä se Pongokin osaa mennä ihan hypyssä kiinni, mikäli sille tarpeeksi aikaisin sen kertoo. Jatkamme siis harjoituksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti