sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Minulla on ongelmakoira

Kyllä, me kävimme ongelmakoirakoulutuksessa. Jotenkin tuntui henkisellä tasolla hirveän epäonnistuneelta myöntää itselleen, että minä en pärjää ja mulla ei riitä resurssit kouluttamaan tuota koiraa tällä hetkellä. Että minulla on ongelmakoira. Aggressio on mennyt aivan liian pitkälle ja se on minä, kuka sen on tuohon pisteeseen lietsonut. Mun olisi pitänyt ottaa tuo tunnin ja 45 minuutin koulutus jo siinä vaiheessa, kun koira oli 1,5-vuotias. Odotin kuitenkin ihan näihin päiviin asti, koska koira tuntui hiljalleen paranevan ja se pysyi suunnilleen hallinnassa (houkuttelulla), joissain tilanteissa se oli ja on todella tottelevainen, mutta kun aggressio joissain tilanteissa meni yli - se meni yli oikein rapa roiskuen. Olen hävennyt ja nolostellut tilannetta, kun tulen kurssille ja ensimmäisenä mitä saan sanottua "minun koirani on vihainen muille uroksille". Heti myöntää kättelyssä, että hei, minä olen se joka ei ole osannut kouluttaa koiraansa. On hirveän vaikea avoimesti myöntää, että koirani puree tai koirani on aggressiivinen. Kaikista vaikeinta on ajatella näin, koska se on mun oma maailman rakkain koirani, jolle hakisin vaikka kuun taivaalta. Aggressioluennon jälkeen sainkin vähän uutta perspektiiviä tähän inhimilliseen ajattelutapaani, että koiralle on kuitenkin luontaista esiintyä aggressiota. Sen aggression pitää vain olla hallinnassa - ja meillä nyt ei ole ollut. 

Siedin ongelmia, eli käytännössä toisille koirille aggressiivisuutta, aika pitkään pisteeseen asti. Syynä siihen oli se, että arjessa meille tulee niin vähän koiria vastaan, ettei se yksi rähinä päivässä tuntunut vaikealta. Ja kun 50% kerroista sekin ehkä sujui pelkällä tuijottamisella ja niskakarvojen nostamisella, ilman rähinäkohtausta. Hallilla koira oli hallinnassa joko käskyn alla tai sitten esim. käytävällä kunhan muut olivat tarpeeksi kaukana ja itse pidin oman koiran kunnolla kiinni. Hallinnassa, tai sitten ei? Ajattelin pitkään tai oikeastaan tähän viikkoon asti, että aggressio on vihaa. Nyt olen ymmärtänyt pitkällä miettimisellä ja asioiden hautomisella kyseen olevan ehkä enemmänkin koirasta, joka on epävarma ja hukassa, mikä on sen homma ja mikä on minun homma. Koira ei ole voinut vaan luottaa siihen, että mitään pahaa ei tapahdu, jossei se itse ota tilannetta hallintaan. "Kyllä tuokin koira olisi paljon mielummin collieta ja antaisi sun hoitaa homman". Sama pätee myös toisinpäin, minä en ole voinut myöskään luottaa koiraan, etteikö se jossain pisteessä räjähtäisi yhtäkkiä. 



Koulutuksen jälkeen sain ehkä itselleni mielenrauhan. Olen kokenut Pongon kanssa erilaiset kisatilanteet ja treenit jopa hieman stressaavina, olen joutunut ajattelemaan paljon ja ennakoimaan jatkuvasti ihan jopa hysteeriseksi menevällä tasolla. "Ei pidä jättää menemättä treeneihin tai tekemättä mitään hauskaa, vaikka koira on aggressiivinen."  Tämä ei ole toteutunut. Olen alkanut käyttää mielummin esim. Murua mätsäreissä, kun sen kanssa voin rentoutua ja olla panikoimatta ystävällisesti nuuhkaisevaa ohikulkevaa koiraa. Olen ajatellut "onneksi en mennyt yhteistreeniharkkaan, kun siellä on paljon muita uroskoiria ja olisi tullut vain huutoa". En ole pystynyt luottamaan koiraan käytännössä ollenkaan, jos kentällä on muita uroskoiria. Vielä vähemmän en ole luottanut niiden uroskoirien ohjaajiin, koska pahin on ollut se, jos meidän kuplaan tulee joku. Niin kauan kaikki on hyvin, kun meillä on oma tila. Nyt kun sain oikeat nappulat ja nostettua itselleni mieleen sen kriteerin, että mikä on koiran ja mikä on minun homma, alkaa asiat pelittää. Vähän kuin agilityssä: koira hoitaa esteosaamisen ja minä turvallisen ohjaamisen, molemmille on omat hommansa. 

Fakta on se, ettei yhdellä ongelmakoirakoulutuksella asia ole hoidettu ja alta pois. Nyt se työsarka vasta alkaa. Sain oikeat ohjeet ja neuvot miten toimia, mutta vain minä itse voin tehdä koirastani, ei välttämättä ongelmattoman, mutta hallitun. Asia olisi helpompi, jos olisin alusta asti uskaltanut kohdata sen oman päänsisäisen häpeäpilkun ja mennyt hoitamaan ongelmaa jo aiemmin. Nyt kuitenkin venytin ja vanutin ja itkin monet itkut, mutta tuntui aivan helvetin hyvältä torstai-iltana rallytreenien jälkeen ajaa kotiin ja itkeä onnesta ja huojennuksesta. Treenit sujui nappiin, koira oli motivoitunut, itse tiesin mitä tein ja kaikki oli ihanaa. Mulla oli hemmetti oikeasti mukavaa ja rauhallista ton koiran kanssa. Ehkä sieltä paskasta kukkii lumpeet. Viimeistään ensi keväänä.

Itselleni oli todella vaikea kirjoittaa edes tätä tekstiä tänne julkisesti (enkä sitä olisi välttämättä halunnut tehdä, vaan jättää asian blogissa vain kertomatta), mutta halusin jakaa tämän siksi, että muutkin aggressiokoirien kanssa kamppailevat uskaltaisivat varata sen tunnin ongelmakoirakoulutukseen. Siinä vaiheessa kun itse uskalsin varata koulutuksen, olin jo henkisesti ihan loppu ja äärettömän ärsyyntynyt tilanteeseen, että alettiin hipoa jo rajoja. Aloin miettiä jo esim. agilityn lopettamista, koska se nostaa koiraa liikaa tai sitä, etten voi treenata tokon paikkamakuuta, koska en voi luottaa koiraani. Sain itselleni paljon paremman fiiliksen koko koirasta tai meidän yhteisistä tekemisistä, kun sain vain tiedon, mitä tehdä. Nyt voin hyvällä mielellä lenkkeillä koiran kanssa kun osaan toimia ohitustilanteissa oikein tai treeneissä osaan pyytää huomion itseeni oikealla tavalla. Jokaisella koiralla on omat metodinsa mitkä toimivat mihinkin ongelmaan, joten suosittelen kääntymään ongelmakoirakouluttajan puoleen. 

28 kommenttia:

  1. Millä ongelmakouluttajalla/kurssilla te kävitte? Mulla on vähän samoja ongelmia oman koiran kanssa, oma koita on myös urosagressiivinen ja se kyllä rajottaa paljon niitä asioita mitä tehään ja minne mennään kun ite saa ison koiran kanssa olla koko ajan niin varpaillaan :( Oon kanssa miettiny jotain kurssia/ongelmakoulutusta/luentoa tms jossa sais oikeesti hyvät ohjeet että miten mun pitäs suhtautua noihin tilanteisiin kun on paljon muita koiria ja mitä tolla koiralle olis muutenkin hyvä opettaa ohituskäskyn lisäks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kävin Haukkuvaaran Oonalla, varasin yksityiskoulutuksen meille, että päästiin keskittymään vaan meihin ja ongelmiimme tehokkaasti. Päästiin aloittamaan helpoista ongelmista (provosoimaton koira lähellä) ja sitten myöhemmin varmaan toisessa koulutuksessa jopa rähinäkoiria. Valitsin siksi hänet, kun hän tietää meidän ongelmat ja osasi kertoa mulle kyllä oikeat tavat, miten lähteä ongelmaa poistamaan/hallitsemaan. Samat on mietteet ollut täällä, 32kg koira mulla pideltävänä ja se on vähän eri asia pidellä mahdollisesti aggressivista isoa koiraa kun pientä. Suosittelen kyllä käymään koulutuksessa, kannattaa etukäteen ottaa selvää metodeista ja kouluttajasta, että löytää sen itsellensä sopivan.

      Poista
    2. Tommonen yksityiskoulutus sopis kyllä meillekkin että sais tosissaan keskittyä vaan niihin ongelmiin mitä meillä on :D! Pitää ruveta katteleen noita koulutuksia :)!

      Poista
  2. Hei kiitos, kun kirjoitit ongelmastasi Pongon kanssa! Itsekään en ole kirjoittanut blogiin vielä mitään Nessien ongelmasta, kun se on jotenkin hankala/raskas aihe. Ymmärrän siis tosi hyvin, ettei sinunkaan tehnyt mieli kirjoittaa aluksi blogiisi asiasta.
    Meillä on tosiaan Nessiellä alkanut ilmetä aggressiota, joka tuntuu nyt riistäytyvän käsistä. Aluksi se kävi vain vanhemman koiramme päälle yhtäkkiä, muttei kuitenkaan kovinkaan usein. Jonkin ajan kuluttua tämä yleistyi, mutta sitten tuli tauko. Luulin, että koira oli lopettanut tämän, sillä se tykkäsi vieraista koirista, ei hyökkinyt Patchesin kimppuun ja oli terveen ja iloisen näköinen. Yksi päivä se kuitenkin lähti takapihalta etupihallemme, jossa oli naapurin koira, ja puri tätä takamukseen. Se ei ollut ikinä purrut vierasta koiraa, eikä omiakaan, joten se oli aikamoinen järkytys. Mulla romuttui kaikki haaveet harrastusten aloittamisesta, lukuunottamatta takapihatokoa ja vetoa kotipoluilla. Remmiräyhäys oli ollut jo ennen ongelmana, mutta se oli oikeasti alkanut mennä ruotuun. Puremisen jälkeen kaikki oppi tuntui taas kadonneen, ja tänään pikkukoiria ohittaessamme se räyhäsi kuin hullu, ja sen äänessä oli ihan uusi sävy. Se ei ollut enää epävarmuudesta johtuvaa räyhäystä, vaan se kuulosti vihaiselta. Illalla se kävi taas Patchesin kimppuun, koska en antanut sen varastaa Patchesin ruokaa. En oikeasti tiedä, mitä me teemme, kun eläinlääkäri sanoi, ett kyseessä tuskin on terveydellinen syy. Olisikohan tunnin ongelmakoulutuksesta edes hyötyä, kun joskus se on kiltti kuin mikä, ja toisena päivänä se on kuin eri koira sen parin minuutin ajan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe on kyllä tosiaan koiran omistajana raskas ja inhottava, kukapa nyt haluaisi että oma koira puree tai voi olla vaarallinen. Myös Pongo räyhätessään kuullostaa todella vihaiselle ja voi ja on purrutkin koiria. Siinä meni itselläni se raja, etten halua että niin tapahtuu. Itsekin mietin voiko se johtua yksinkertaisesti siitä, että koira on kipeä, mutta muutaman eri tutun kanssa jutellessa tultiin siihen tulokseen, että tuskimpa. Käytin ennen koulutusta Pongon hierojalla jumien varalta, jos se olisi laukaissut sille normaalia enemmän aggressiota kivun takia. Mutta hierojalla Pongo oli suhteellisen hyvässä kunnossa.

      Meillä myös hyökkäystilanteet voivat sattua myös todella nopeasti, mikä on varmasti sitä, että Pongo osoittaa todella pieniä merkkejä "mene pois, haluan oman tilan" tai suoraan hiljaisesta koirasta hyökkää. Erityisesti urosten kohdalla se jättää jopa maallikon silmiin selkeät merkit näyttämättä (ylähuulen nosto, murina) ja ilmentää ahdistuksen suoraan sitten rähähtämällä toisen koiran päälle. Narttujen kanssa (jotka on käyneet sen hermoille) se on nostanut ylähuulta ja näyttänyt pitkäpinnaisemmin, "mene pois", mutta urosten kanssa se on äkkipikainen.

      Vielä kamalampaa varmasti on se, että omat koirat tappelee. Sinullakin kun on aika isoja koiria. Suosittelen kyllä hakemaan apua, esim. jos on aggressiokoiraluentoja niin käymään sellaisella. Se muutti omaa ajattelutapaani ja auttoi ymmärtämään aggressiota, miksi koira on aggressiivinen. Onko kyse resurssista (esim. ruoka) vai opitusta aggressiosta? Esimerkiksi näitä. Kannatan myös ongelmakoirakouluttajalla käyntiä, koska itse huomasin heti, että se helpotti ainakin meillä tilannetta. Ja antoi itselleni itsevarmuutta, joka välittyy myös koiraan. Sain koiran hallintaan ja pidettyä miten halusin, vaikka koulutuksessa mulla tuli itku tai hermostutti (tunteet pintaan pistävä tilanne) niin silti koira pysyi siinä. Jopa siinä mielentilassa, kun itkin, se pysyi siinä eikä lähtenyt ratkomaan tilannetta itse.

      Jos haluat jutella privaatimmin asiasta, niin mulle voi aina laittaa sähköpostia: tiksu-@hotmail.com

      Poista
    2. Me kävimme tuossa juuri eläinlääkärillä konsultaatiossa, sillä halusimme ensiksi varmistaa, ettei kyseessä ole kipukäytöstä. Ell taivutteli Nessien jalat, ja takajaloissa tuntui olevan jotain häikkää. Nessiellä oli ollut jonkin aikaa selkä joko jumissa tai muuten vain kipeä. Silloin olin aika varma, että se oli jumi, mutta nyt ell-käynnin jälkeen tuli tajuttua, että se oli voinut olla jotain muuta. Nyt meillä on suunta kohti röntgenkuvia jossain välissä, ja mahdollisesti tuosta otetaan myös verikokeet. Jos koira ei ole kipeä, niin sitten ongelma onkin hankalampi. Saa nyt nähdä, mihin suuntaan homma menee.

      Poista
    3. Hyvä että aloitte hoidattaa Nessietä. :) Yleensä yhtäkkisen vihaisuuden aiheuttaakin koiran kiputila ja se pitääkin ensimmäisenä sulkea pois. Tsemppiä jatkoon!

      Poista
  3. Kaimaseni, mun mielestä on ihan äärimmäisen hienoa että rohkenit kirjoittamaan tästä asiasta blogin puolelle! Tiedän sen tunteen, kun itselleen on vaikea myöntää jos jonkun asian kanssa ei pärjää tai jaksa. Sitä vaan jatkaa vaikka väkisin ja siirtää ongelmaa eteenpäin, onhan sitä tähänkin asti pärjätty-periaatteella. On kuitenkin pakko sanoa, että se aika mitä ollaan tunnettu ja olen sun ja Pongon yhteistä harrastustaivalta seurannut, niin olet jo tähän mennessä tehnyt ihailtavaa työtä sen kanssa! Pysyn sanojeni takana mitkä silloin epiksissä sulle sanoin :)

    Se jos joku kertoo että sulla on sydän paikallaan, kun haluat auttaa Pongoa uros-aggression kanssa ja myönsit asian itsellesi. Oot tehnyt jo ison harppauksen tämän tekstin myötä, nyt teillä on suunta vain ylöspäin. Kyllä se aurinko vielä risukasaankin paistaa, ihan varmasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanista sanoista Tiina. <3 Ei ole aina ollut helppo myöntää sitä, että itse ei pärjää tai osaa. Että ei pärjää omalle koiralleen tai se ei luota minuun, meidän yhteistyö ei toimi. Kuitenkin vaikka mitä ongelmia on ollut, koen Pongon olevan juuri sopiva koira minulle ja minun olevan juuri oikea omistaja sille. Emme vaan ole osanneet puhua samaa kieltä. Nyt tosiaankin tuntuu, että aggressio asian suhteen ollaan menossa pikkuhiljaa eteenpäin ja ongelman ratkonta tuntuu helpommalle. Ja vaikka en osaisi ratkaista jotain ongelmaa vielä, huomaan itse kun olen myöhässä, en tunnista koiran mielentilaa tai en osaa vielä lukea sitä joka tilanteessa.

      Poista
  4. Hyvä postaus ja oli mukava lukea kerrankin kunnon pohdintaa tästä aiheesta! :) Aihe on kyllä kieltämättä vaikea, enkä itsekkään ole koskaan tarkemmin siihen Nellin kohdalla tainut blogissa syventyä, vaikka monestikkin olisi tehnyt mieli.

    Pystyn kyllä täysin samaistumaan tuohon tunteeseen, ennen ongelmakoulutuksen hankkimista, kun joutui myöntämään itselleen ettei vaan yksinkertaisesti enää pärjää koiran ja sen ongelmien kanssa yksin. Me käytiin muistaakseni kymmenellä yksityistunnilla Nellin kanssa joskus aikoinaan, kun sen ongelmia ratkaistiin ja niiden jälkeen oli kyllä uskomattoman helpottunut olo, kun oli saanut vihdoin ohjeita ja ratkaisuja ongelmiin, eikä tarvinnut niitä enää yksin omassa mielessään pohtia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että pidit postauksesta. Mulle oli tosiaankin henkisestikkin helpottavaa, että suoraan sanottiin mitä tehdä ja miten ja missä tilanteessa ja miksi. Ja se, että en ole yksin ja aika monella koiralla on samoja ongelmia, on vain ehkä koirapiireissä tabu puhua omistavansa aggressiivisen koiran tai purevan koiran. Mutta oma mieli on nyt paljon parempi ja taakka harteilla keventynyt huomattavasti.

      Poista
  5. Se vähä mitä me ollaan teiän kans treenattu ja mitä oon koiraa nähny niin mun mielestä Pongo on tuntunut olevan sulla kyllä varsin hallussa enkä kyllä sen perusteella uskois Pongolla mitään ongelmia olevan. Eihän se reagoinu tähän häsläävään talmatolloonkaan sillon ollenkaan. En tiedä onko sulla vähän samaa mitä mulla ettet luota koiraan vaikka syytä ehkä olis ja se koira sitten reagoi siihen sun epävarmuuteenkin?

    Voin samaistua tuohon helpotuksen tunteeseen kun saa vihdoin neuvoja miten toimia, tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän onkin vähän ollut, kun on tavallaan ongelmaa ja tavallaan ei. Koira on hyvin hallussa ja sitten tavallaan ei. Lähdin hakemaan apua, koska Pongo oli päässyt puremaan muita koiria ja se ei ainekaan tuntunut olevan helpottumassa, päin vastoin. Meiltä puuttuu/puuttui se, että pystyn välittämään koiralle "hei, mä hoidan ja sä vaan tuut siinä mukana". Pongo pyrki ottamaan itse tilanteita hallintaan/häätämään muita pois, kun mä en siihen sen mielestä pystynyt. Se häiriöityy tosi paljon takana olevasta häiriöstä, koska ei luota, ettei sieltä tulla sen pyllylle.

      Mulla ehkä on suurin ongelma se, että vaikka luottaisin omaan koiraan, en voi luottaa muiden koiriin. Ja jos Pongon "kuplaan" tulee, se käy päälle. Haluaisin hallita sitä paremmin, että voisin olla sen kanssa rennommin. Ja lisäksi en halua, että mun koira puree kenenkään muun koiraa. Ei sen pidä mikään jalkarätti olla, mutta joskus tolla menee ihan yli sen reagoinnit - mun mielestä. En osaa ihan täysin kaikissa tilanteissa lukea sitä.

      Poista
  6. Hatunnosto, että uskalsit avata suusi - ongelmista kertominen julkisesti, kun ei ole mitään helppoa. Ylipäätään ei ole helppoa myöntää edes itselleen epäonnistuneensa vaikkapa juuri koirankoulutuksessa. Jotenkin vaan on helpompi olla vaikkapa ajattelematta asiaa tai jäävänsä paikalleen ongelman kanssa kuin ottaa asia puheeksi ja hakeutua muiden neuvojen ääreen.

    Hienoa, että sait nyt tsemppiä ja hyviä ohjeita ongelman ratkomiseksi. Kyllä se siitä lähtee rullaamaan, vaikka vaatiikin varmasti aikaa ja kärsivällisyyttä :-) Peukut pystyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, vaikka varsinkin ensimmäisen koiran kanssa tulee järjestäänkin tehtyä virheitä, vaikka miten hyvin olisi lukenut koirakirjoja. Ja seuraavan kanssa on sitten uudet ongelmat.

      Toivottavasti hommat alkaa paranemaan, itse ainakin huomaan jonkinasteisia muutoksia sekä itsessäni että koirassa. Olen kyllä vaan niin saamarin kiitollinen sille maalimiehelle aggressioluennon jälkeen, joka tuli mulle ihan suoraan sanomaan ja tarjoamaan apuaan. Vaikka en hänen pakeille mennyt, niin häneltä sain sen viimeisen niitin lähteä hakemaan apua. Joskus sitä vaan tarvii ihan ulkopuolisen, joka tulee ja sanoo asiat suoraan.

      Poista
  7. Mullakin on uroksille aggressiivinen uros, ja 2-vuotiaana pääsi tokotreeneissä hyökkäämään toisen uroksen päälle (meidän naapurin nartulla oli silloin juoksut). Ei siinä onneksi mitään pahempaa käynyt, paitsi itse olin vuoden sen jälkeen tosi tarkkana ettei pääse vastaavaa käymään. Urokseni on nyt 4v. ja sietää muita uroksia, mutta ei omassa tilassaan. Esim. agilitytreeneissä ja kisoissa pitää olla tosi tarkka ettei maalialueessa palloile mitään muita uroksia, koska koirilla on kuitenkin kierrokset korkealla näissä tilanteissa. Meillä varsinkin juoksut aiheuttaa sen, että urokseni tulee näkyvästi aggressiivisemmaksi muille uroksille. Aika paljon oma varma käytös vaikuttaa siihen että uros ei reagoi muihin uroksiin. Aika paljon on auttanut naksutinkoulutus, väistämisharjoittelu, ja että olen vahvistanut kaikkia rauhoittelevia signaaleja mitä uros näyttää ristiriitatilanteissa. Kyllä se vaan johdonmukaisella harjoittelulla paranee, mutta vaikka meilläkään ei juurikaan tarvitse pelätä toisten urosten päälle käymistä enää, niin en kuitenkaan 100 % luota koiraani, koska kuitenkin se on osa sen luontoa, niin kauan kuin on leikkaamaton. Uskoisin että omallani ainakin tulee leikkaaminen vaikuttamaan todella paljon tuohon asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ole omaani uskaltanut leikkauttaa, koska pelkään sen epävarmuuden kasvavan leikkauksen jälkeen. Sitä kun ei tiedä, ennenkun leikkauttaa enkä haluaisi ongelman ainekaan pahenevan. Lisäksi tuo on jo nyt lihomiseen taipuvainen, niin pelottaisi että se alkaisi lihoa vielä enemmän. Ehkä jos ongelmat vaan jatkuvat, niin ensin kastrointipiikillä (tms mikä sen nimi on) testaisin "kastroinnin vaikutusta" ja sitten vasta tekisin lopullisen leikkauspäätöksen.

      Millä tavalla naksuttelet ja teet väistämisharjoittelua liittyen tähän aggressioon?

      Poista
  8. Ollaan tehty ihan sellaista treeniä, että toinen leikkaamaton uros tekee seuraamisharjoitusta (oikeastaan tehtiin sen uroksen kanssa jonka päälle omani hyökkäsi) meidän ympärillä, ja mä naksuttelin kontaktista. Ja yleensä missä tahansa tapahtumissa/treeneissä ollaan, niin oon naksutellut aina kun se kontakti tulee minuun muiden urosten läheisyydessä. Koira oppii tarjoamaan vaihtoehtoisena toimintana muuta kuin provosoitumista. Vieläkin, jos tulee oman koirani mielestä joku provosoiva koira, eikä se oikein tiedä miten toimia, niin se mieluiten ottaa minuun katsekontaktin. Eli oppii luopumaan siitä provosoinnista. Väistäminen on siis ihan se, että kun tulee toinen koira/uros vastaan, niin kaarretaan hieman ulospäin poispäin kävellessä, ja koira oppii että ei mennä suoraan toisen uroksen luo, ja se on vähemmän uhkaavaa. Kaikilla lenkeillä ja treeneissä jos siinä väliajoilla muiden koirien läsnäollessa vaikka kauempaakin oma koira tarjoaa maan haistelemista, poispäin katsomista, jne. palkkaan siitä (ja tietty poispäin kohteesta). Varsinkin ohituksissa kun pienen hetkenkin tuo on tarjonnut haistelemista ja rauhallisesti kehun, niin se on lisännyt sitä käytöstä, mikä on parempi kuin provosointi ja viestittää myös vastaantulevalle että kaikki on ok. Ja olen hyödyntänyt kaikki mahdolliset tilanteet, koska koira oppii kokoajan ympäristöstä, myös silloin kun ei olla koulutustilanteessa. Näiden harjoitusten avulla tuo pystyy olemaan rentona ihan metrinkin päässä muista uroksista, kun se tietää että sen ei tarvi reagoida, eikä siis siitä toisesta koirasta ole uhkaa. Jos on provosoiva/epätasapainoinen koira jossain treeneissä, niin näytän omalle koiralleni ihan kädellä ohjaten, että mennään ohi tai kauemmas, jolla se luottamus on tullut. En vie omaa koiraani uhkaavan uroksen lähelle. Meillä ei ole kovin epävarma uros, koska tuo käytös voimistuu oikeastaan enää juoksujen aikana, niin uskon että meillä kastraatio auttaisi. Tosin minäkin kokeilen sille Tardakia ennen leikkauttamista (4 viikon varoaika kokeissa). Kastraatioimplantista kun tulee elinikäinen koekielto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimenomaan meilläkin se mitä olin miettinyt oli se pistos. Ja juu, itse olen nyt aloitellut treeneissä ihan helpotetusti ihan vaan häiriöhommat, eli vaatinut 100% katsomisen muhun kokoajan kun ollaan käskyn alla. Jotenkin tää on ehkä asioihin paneutuminen rauhoittanut muutenkin koiraa, esim. paikkamakuussa ääntely meni välittömästi loppui (KOPUTAN PUUTA!). Omaan silmääni koira on myös motivoituneempi (ehkä olen itsekin mustavalkoisempi). Vielä toki en ole vienyt sitä oikeasti haastaviin tilanteisiin, missä on muita (ei-tuttuja tai pallillisia) uroksia. Toistaiseksi ollaan tehty häiriöhommia treeneissä vasta helpohkoilla häiriöllä: tuttu koira, tutut ihmiset, helpot ihmishäiriöt tai helpot muut häiriöt tai jopa häiriötöntä.

      En vielä itse uskalla sitä ainekaan treeneissä pistää kestämään ehkä jopa rähinää. Tämän tilanteen haluan käydä mielummin vasta sitten kouluttajan silmien alla, että osaan itse reagoida oikealla tavalla. Mulla on nytkin vähän vaikeuksia nimittäin erottaa tarkkailu tai provoisoitunut tarkkailu tai ylipäätänsä miten paljon koira saa vaikka lenkeillä katsoa muita. Ja itse en oikein tiedä, miten paljon sitä voi vielä kehua tai mistä sitä voi kehua. Oma pikku pää on kyllä ihan sekaisin. :)

      Poista
  9. Se vaatii kyllä koiran tarkkailemista, että oppii näkemään milloin koira on rento ja antaa rauhoittelevia eleitä, ja milloin jäykkänä ja provosoituu. Mulla on tietty porokoira, jolla alkukantaisena koirana eleet on todella selkeitä. Meillähän ei se välitä ollenkaan leikatuista uroksista, ne on yhtä kuin nartut sille.

    Mä aika paljon just treenasin tarjoamisen kautta, eli koiran piti tarjota sitä kontaktia omaan tahtiinsa, jotta oppi juurikin itse antamaan sitä, ilman että mä käskytin. Joskus tietty pystyin kieltämään "äp" sanalla tuijotusta, mutta siinä piti olla tarkka ettei oma koira provosoitunut jo siitä.

    Rähinätilanteissa on tietty itse pystyttävä olemaan täysin viileän rauhallinen, eikä lähteä mukaan "rähisemään" koiran kanssa tai hermostua. Teidän tapauksessa tietty kouluttaja osaa parhaiten sanoa, miten kannattaa toimia. Muutenkin koirat on niin erilaisia ja eri asiat toimii. Mullahan uros on käynyt luonnetestissä, ja sillä on terävyys +3 eli reagoi uhkaan herkästi aggressiolla, ja puolustushalu +3 sekä toimintakyky on kohtuullinen. Noi osa-alueet selittää hyvin oman koiran käyttäytymistä.

    Onnea teille, kyllä varmasti edistystä tulee kun vaan jaksaa aina olla tilanteen tasalla ja käyttää kaikki tilanteet hyödyksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kaiken alku ja juuri on valitettavasti heikot hermot (-1). Itse olen ehkä vähän liian hetkinen ja erityisesti tunteellisuus on itselleni koiran kouluttamisessa se heikko lenkki, toisaalta vahvuutenani on mielestäni päättävisyys ja jämäkkyys. Se on vaan nyt ollut vähän hukassa tämän koiran kanssa, kriteerit ovat puuttuneet. Tuolla on ehkä se, että olen puuttunut liian myöhään tilanteisiin, koska on vähän vaikeaa vielä lukea millon se tosiaan tuijottaa provosoituneesti ja milloin se tuijottaa vaan tuijottamisen ilosta. En haluaisi kuitenkaan sammuttaa siltä vaikka asioiden katselua (lenkillä, metsässä, arjessa, kotona, pihalla) vaan kyllä se saa reagoida ja katsoa. Mutta ei katsoa provosoituen tai katsella ajatuksena häätää pois.

      Paljon on mietittävää ja pohdittavaa, tää on aluksi mulle vähän tällänen henkinen prosessi ja sitten kun omat ajatukset ja kriteerit on selkeitä, voi alkaa käyttämään niitä myös koiran kanssa. Haluaisin olla mustavalkoinen ja looginen, en "tänään näin, huomenna noin ja joskus ehkä näin" lipsuva ohjaaja.

      Poista
    2. Pongon LTE tulokset: http://jalostus.kennelliitto.fi/frmTulos.aspx?Id_Tulos=1954798

      Poista
  10. Musta on hienoa, että kirjoitit tän tekstin. En voi sanoa, että samastuisin, koska mun koiraongelmat olleet luokkaa kiusallisia/ärsyttäviä - ei niinkään vaarallisia, mikä yleensä kai lisää aggrekoirien painolastia. Mutta häpeästäkään ei pääse kuin prosessoimalla/puhumalla ja veikkaan, että teit omalta osaltasi palveluksen myös monille samassa tilanteessa eläville.

    En tiedä, löydätkö tästä Jirka Vierimaan tekstistä prosessia tukevia ajatuksia tai lohtua, mutta linkkaan sen sillä ajatuksella, että siitä voisi olla apua tai iloa:
    http://jirkavierimaa.fi/havettaako/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tämä auttaa edes pohtimaan koulutukseen menoa jonkun toisen ongelmakoiran kohdalla, olen tyytyväinen. Eihän kyse tarvitse olla välttämättä aggressiosta, mutta muistakin arkea hankaloittavista asioista. Koiran olisi kuitenkin oltava pääasiassa iloa tuottava, ei stressiä ja murhetta. Itselleni se tuntui jo nyt helpottavan ja oikeasti se taakka ja murhe pienenevän. Puhumattakaan tuloksista jo näin alle viikon sisällä: rennompi koira ja tilanteet eivät kerkeä äitymään niin pahaksi. Rähisemisen saa loppumaan kohtuullisen helposti. Vaikeuksia edelleen on, mutta huomaan että tuloksia syntyy edes jollakin tasolla.

      Täytyy lukea linkkaamasi teksti.

      Poista
  11. Jep, tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun vaan hävettää niin paljon. Mullahan on sheltti, joka rähjää ihmisille. On käynyt parin ihmisen päälle, onneksi vain naarmuja saanut aikaiseksi. Mulla kesti melkein vuosi myöntää edes itselleni se, että meillä on ongelma, ja että me tarvitaan apua. Sitten piti vielä myöntää se toisille ihmisille. Oli ja ajoittain on edelleen kyllä älyttömän epäonnistunut fiilis. Ollaan nyt käyty sellaisella käytöskurssilla, jolla pureudutaan näihin meidän ongelmiin. On tuntunut hyvältä, kun on itse tajunnut, että asioille voi tehdä jotain ja Nopan käytöksessä voi tapahtua muutoksia. Jotenkin olin tuudittautunut siihen ajatukseen, mikä mulle oli monesti sanottukin, että "sullapa on vaikea koira, huhhuh miten sä oikein jaksat sen kanssa" ja ajatellut, että mitään ei oo tehtävissä.

    Sanalla sanoen mainitsen vielä siitä(kin), kuinka mua välillä ärsyttää lukea muista blogeista noista Tiinan yllämainitsemista ärsyttävistä/kiusallisista ongelmista koirien kanssa. Tekis mieli vaan kommentoida että älä jaksa ruikuttaa, sulla on sentään ystävällinen koira, eikä sun tarvitse pelätä, että se puree jotakuta. Vielä en oo koskaan niin kommentoinut, koska onhan elämä sentään suhteellistakin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikki on tosiaan suhteellista, mikä kenellekkin on ongelma. Mun mielestä koiran pureminen toista koiraa tai ihmistä on oikeasti aika suuri ongelma, mutta onneksi meillä on kyseessä koirat, jotka eivät ole pahimpia mahdollisia. Se miten toikaan on purrut on mun mielestä ollut aika pientä, korkeintaan reikä (usein ei edes sitä, pelkästään hirveällä rähinällä päälle ja ei mitään jälkiä), eikä mitään raatelua. Pari kertaa on mielessä käynyt, että onneksi mulla on collie eikä mitään hiton taistelukoiraa. Mä vielä halusin helpon koiran, enkä edes mitään vaikeaa, mutta tässä ollaan.

      Ehkä kaikista vaikeinta on muuttaa oma ajattelutapa "koirani on vihainen ja hullu" siihen että "itse olen kädetön ja aiheuttanut ongelmat". Että kyllä tää on ihan mun itseni kouluttamaa ja vahvistamaa, mutta onneksi meillä on ympärillämme taitavia koirankouluttajia ja avustajia, jotka osaavat auttaa oikeaan suuntaan. :) Kun vain itse on kehdannut astua sen kynnyksen yli ja lähteä hakemaan apua.

      Poista
  12. Löysin tämän tekstin vasta nyt, mutta voi että helpotti omaa oloa :) Meiltä löytyy kotoa uroksille aggressiivinen sheltti, jonka aggresiivisuutta en ole oikein itsellenikään halunnut myöntää. Aggresiivisuus on pääasiassa ollut suurinpiirtein hallittavissa, mutta nyt mentiin rajojen yli ja itsesyytökset on kovat. Koen epäonnistuneeni koiran omistajana, hävettää ja pelottaa lähteä treeneihin. Helpottaa niin paljon lukea, että muutkin ovat käsrineet samasta ongelmasta ja että aihe uskalletaan tuoda esille :) Meillä on nyt koiralle fyssari kipujen varalta varattu sekä seuraavalle viikolle myös ongelmakoirakouluttaja, joka toivottavasti osaa auttaa alkuun ongelmien ratkaisussa. Kiitokset sinulle kirjoituksestasi. Ehkä sitä itsekin uskaltautuu aiheesta blogiin kirjoittamaan jahka pahin ahdistus helpottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että olet saanut helpotusta tästä tekstistä. Pahoittelut, että vastaan näin hirveällä viiveellä kommenttiisi. Teet mielestäni fiksusti, kun ensiksi rajaat kipuaggression pois ja sitten alat vasta kääntyä ongelmakoirakouluttajan pariin.

      Nyt kun meidän/Pongon koulutuksesta on pari vuotta aikaa, olen alkanut itse ymmärtää paremmin koiraa. Kyseessä kun on pehmeän koiran epävarmuudesta johtuvaa aggressiota, on se vaatinut paljon ajatustyötä ja vaatii edelleen. Onneksi nyt ollaan opittu toimintatavat, jolla koiran kanssa arjessa ja juhlassa toimiminen on mukavaa meille molemmille. Kaikista tärkeimpänä on se, ettei sen päälle päästä koskaan hyökkäämään eikä se joudu nenäkkäin muiden urosten kanssa. Samalla sillä ei myöskään ole oikeutta uhitella muille uroksille.

      Meillä edelleen pelätään mustia isoja koiria. En tiedä "paraneeko" Pongo ikinä siitä pelosta ja sen kanssa nyt vaan mennään. Oman koiran ehdoilla.

      Poista