tiistai 12. heinäkuuta 2022

Ilon hetkiä

 Käytiin uimareissulla eilen. Pongo ui ensimmäistä kertaa ilman lelua äitin perään. Pikkasen tökkäsin sitä pepusta eteenpäin ja sitten se meni. Naurettiin. Viisas poika. 

"Voi kun olisin tajunnut aiemmin, että näin helposti se menee" 

<3





sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Ajatuksen virtaa vanhuskoiran loppuajoista ja omistajan ahdistuksesta

Sain tänään kyyneleet silmiini lukiessani kirjaa, missä vanha syöpäsairas mummo jätti koiransa kodinhoitajattarelleen. "Se on minun kaikkeni. Pidäthän siitä huolta?" Itkin. Pongokin on minun kaikkeni. Minun koirani.

Tuli pakonomainen tarve mennä rapsuttamaan Pongoa. Köpökoipi edelleen. Ei pahempi, ei parempi. Herkkupussin kanssa mentiin pissalenkille. Seniorikoiran kanssa on omat säännöt ja muutamien metrien välein saa aina nameja. Itkin kuitenkin vähän lenkilläkin. Aina kun olen paikalla, Pongo kuulemma "tsemppaa". Esittää parempikuntoista. Mutta aina joskus vire lakkaa ja ontuma näkyy. Se ei ole ravannut pitkiin aikoihin. En muista, milloin se olisi laukannut.

Pakko purkaa oloa kirjoittamalla blogiin. Ehkä tämä pitäisi piilottaa, sillä setti alkaa olemaan aika melankolista. Ahdistus vaan kalvaa. En saa unta. Taaskaan. Näin itseni sieluni silmin varaamassa eutanasia-aikaa. Varaisinko sen netissä vai soittaisinko? Olisiko lopetus kotona vai eläinlääkäriasemalla? Ketä on paikalla? Tuhkaus vai kuoppa maahan? Miten tehdä päätös? Milloin on oikea hetki? Tuleeko minulle työreissu juuri samaan aikaan? Olenko huono koiranomistaja? Oliko tarkoituksella ostettu vaan pieniä ruokapusseja, eikä 12kg säkkiä? Miten ilmoitan, ettei Pongoa enää ole? Kysymyksiä, ei vastauksia. Samalla mietin, miten talvi voisi mennä, voisiko olla vielä ensi kesä? Voisiko?

Muistan todella hyvin vanhan koiramme Pupen viimeisen päivän. Eläinlääkäri tuli meille ja viimeinen palvelus hoidettiin kauniisti ja arvokkaasti. Löysin kaapista kultaisen korun, jossa on riipus, P-kirjain. Olen pitänyt sitä. Jotenkin se tuntui helpottavan oloa. 

Tuntuu, että pitäisi suorittaa viimeisiä asioita. Olen lomalla nyt, onko tarpeeksi viileää, voisinko ottaa Pongon minun luokseni? Vielä kun on aikaa, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Mennä uimaan. Ottaa kuvia. Mennä kävelylle. Leikkiä. Käydä kasvattajan kanssa lenkillä. Tehdä ne pari temppua. Ehkä vielä kerran ottaa treenikassi esille. 

Tuntea miten karvat menevät kyljissä. Poskissa. Pehmeät korvat. Pitkä nenä. Etten koskaan unohtaisi, miltä Pongo tuntui käsiäni vasten. Sydäntä särkee. Muistan vieläkin, miten Pupen kiharat karvat menivät sen selässä. Lopetushetkellä silitin Puppea ja yritin tuntea jokaisen pyörteen selän karvoissa. 

Yritän ehkä henkisesti valmistella itseäni viimeiseen päivään. Kuin jos voisin jo suorittaa  osan surustani etukäteen. 



maanantai 13. kesäkuuta 2022

Milloin on vanhan koiran viimeinen päivä?

Kello on 00.31 ja en saa nukutuksi. Itkettää.

Pongolla alkoi taas Carthropen-kuuri (1 piikki viikon välein, 4x) ja se on nyt saanut kolme piikkiä. Sen lisäksi menee Neurotin ja Rimadyl. Kaikki lääkkeet on nivelrikon hoitoon.

Valvottaa, koska Pongo menee selkeästi kohti viimeisiä aikoja. Ei sitä noin köpökoipisena voi pitää talven yli, jos on liukasta. Jos olisi vähäluminen talvi, on kävely vaikeaa hiekoitetulla asfaltilla. Takapihalle kulku on portaissa jo joinain päivinä hankalaa. Vielä on enemmän hyviä, kuin huonoja päiviä. 

Milloin on vanhan koiran viimeinen päivä?

Aina voi olla päivä liian myöhään, muttei koskaan päivä liian aikaisin.

Vielä ei kuitenkaan ole se päivä. 

Mutta sydämestä kuristaa. Että oliko viimeinen joulu, kun häntä heiluen Pongo saa avata paketit? 

Pongo minun luona viimeistä kertaa silloin viimeksi? Onneksi viime kesänä sain pidettyä sitä meillä aika paljon. Muuten se on vanhemmilla. Uuden kodin lattia on liian liukas. 

Milloin on viimeinen yhteinen uimareissu?

Milloin on viimeinen yhteinen kerta kärryillä pyöräillen?

Milloin on viimeinen yhteinen päivä?

Milloin tassu ei vain enää kanna. Silmä ei ole enää kirkas. Siihen päivään asti en halua odottaa. 

Nivelrikko on pirulainen, joka ei parane. Se ottaa aina sykähdyksittäin palasen Minun Pongoani ja vie mennessään. Sydämestä kuristaa. Vielä vuosi sitten mietin, millä hinnalla olisin valmis maksamaan uuden jalan. Mutta koirilla on rajansa. Kaikkea ei voi leikata.

Vielä on enemmän hyviä päiviä. Mutta niitä päiviä ei ole paljon. Se sattuu. Miten tänään Pongo vahtipaikassaan etupihalla heitti pötkölleen meidän kahvitellessa ja oli haukkumatta ohikulkijoille. Silitin ja kehuin. Lepää sinä, minä vahdin.