tiistai 25. heinäkuuta 2017

Minulla on ikävä omaa koiraani.

Tämä aihe kaihersi jo kauan sisällä odottaen sitä oikeaa hetkeä, että saan ajatukset kasattua ja asiat sanottua oikein. Yritin kirjoittaa epäonnistumisesta koiraharrastuksessa, miten olla omaan koiraan tyytyväinen. Mikä oikeasti on epäonnistumista? Mikä on minun koirani kanssa epäonnistumista? Toinen kirjoitus lähti sanoilla, miten olla tyytyväinen. Omaan koiraan. Minä olen tyytyväinen ja ylpeä. Mikä oikeasti on, minulla on ikävä minun omaa koiraani.

Korkeakouluopiskelussa minua on raastanut eniten ikävä. Vaikka asuin hetken vielä vanhempieni luona, ei minulla ollut aikaa harrastaa niin paljon kun halusin. Ei minulla ollut aikaa lenkittää koiraa niin paljon kun halusin. Olla koirani kanssa niin paljon kun olisin oikeasti halunnut. Rapsuttaa, helliä, huomioida, olla samassa paikassa. Oli pakko mennä, verkostoitua, opiskella, kuluttaa fyysinen ja henkinen energia kouluun. Tähdätä hyviin arvosanoihin ja olla jossakin paras. Tehdä jotain, joka veisi minua eteenpäin. Samalla kärsin ihan hirveästä tunteesta, kun minulla ei ole vain aikaa, jaksamista ja pystymistä olla itse niin paljon koirani kanssa kun haluan. Ja miksi nyt ottaisin koirani olemaan yksin omaan 24 neliön asuntooni, kun se voi olla paljon paremmin vanhempieni suuressa asunnossa jatkuvasti jonkun kanssa? Jonkun muun kuin minun kanssa. Se tuntuu ongelmalta. Ja pahalta. Tämä tuntuu selittelyltä, koska olen vain priorisoinut ajan kaikkeen muuhun. Mutta kun katson, niin se raastaa fyysisesti, että en ole ollut oman koirani kanssa.

Tuohon koiraan kulminoituu niin paljon työtä, tuskaa, murhetta ja samanaikaisesti ihania hetkiä, rakkautta ja onnistumisia. Treeniporukan kanssa tunteja kestäviä yhteistreenejä höpötellen ja nauttien. Omia pikaisia treenejä, kun heräsin aikaisemmin vain siksi, että pääsisin hiomaan jotain juttua vielä hallille. Tai kun lähdin koulusta aiemmin, että pääsisin koiran kanssa treenaamaan. Ihania yhteisiä kisareissuja, viikonloppuja toisissa kaupungeissa. Treeniherkkujen leipomista koiralle. Päivämatkoja kisaamaan. Itsessään jo tuo koira on niin rakas, täydellinen ja ihana eläin. Niin rakas, että ajatuskin menettämisestä sattuu. Ja ajatus siitä ajasta, minkä jään paitsi sen kanssa olemisesta, sattuu todella paljon.

Äsken treeneissä nieleskelin itkua koko treenien ajan. Tehtävät oli meille helppoja ja koira selkeästi peilasi minun tunnetilaa. En vaan pystynyt olemaan normaalisti. Tiesin miten minun pitää olla, miten tuetaan herkkää koiraa ja miten minun pitäisi hallita itseäni. En voinut, en kyennyt, vaikka miten yritin. Miten ikävä mulla onkaan tätä touhua ja olemista. Oman koirani kanssa olemista, treenaamista ja onnistumista. Treenaamista, valmennuksia, ihmisiä, koiria ja sitä olemista. Ja miten mulla ei ole siihen lainkaan enää aikaa. Mulla on koira parhaassa iässä, joka tottelee todella hyvin ja osaa monessa lajissa pitkälle asioita. Ja mulla ei ole aikaa treenata sen kanssa niin paljon kun oikeasti haluaisin. Edes olla sen kanssa niin paljon kun haluaisin.

"Tehkää laskelma, kuinka paljon olette treenanneet viimeisen viikon aikana? Kuinka paljon oletatte, että olette treenanneet?"

0 tuntia. 0 miuuttia. 0 sekuntia. Ei juurikaan ollenkaan.

"Ota henkilökohtaiseksi haasteeksi opettaa koiralle juuri se asia mikä tuntuu ärsyttävältä. Miksi se tuntuu siltä?"

Haluaisin niin kovasti. Opettaisin tuon koiran kääntymään selälleen vaikka vannan päällä, jos minulla olisi aikaa.

Miksen vaan voi nauttia siitä, miten hyvin olen sen onnistunut kouluttamaan. Se on kuin minun peili, ymmärrän vaan niin täydellisesti sen sielunelämää ja sen olemista. Miten monista montuista me ollaan sen kanssa kivuttu yhdessä ylös. Pala nousee kurkkuun, kun tulen vanhempien luokse ja pyydän lähteekö se "mukaan" tai "treenaamaan". Sitten mennään. Aina valmiina lähtemään minun kanssani. Valmentaja joskus sanoi, että se tekee sun kanssa ihan mitä tahansa, tämä agility ei ole sille niin palkitsevaa kun tekeminen.

Miksen ole tehnyt omalle koiralleni aikaa? Niille hetkille aikaa, jotka ovat minulle kullanarvoisia?

Ne yöt kun ukkosti ja se tuli viereeni hytisemään. Kun yhdessä rauhoituimme ja nukahdimme.

Kun selätimme ongelmat. Kun opin ymmärtämään, miksi.

Kun ostin alennuksesta pelastusliivit ja opetin sen uimaan. Kolmevuotiaana. Eihän koira enää silloin oppisi uimaan? Sait niistä rohkeuden. Nyt uskallat uida jo vähän ilmankin.

Tunteja kestävät lenkit kesän ja syksyn illoissa, ilman ollessa lämmin ja tuoksuessa hyvältä. Kun minua ei pelottanut, kun se oli siinä. Vieressä. Kukaan ei voisi tehdä minulle pahaa, kun minulla oli sinut siinä.

Kun innostuin juoksemisesta. Miten en ikinä halunnut yksin juosta, mutta kun sinä olit vieressä, jaksoin tsempata. Penikat menivät jumiin.

Kun erosin ja minulla oli paha olla. Katsoit hieman hämmentyneenä, peilaten käytöstäni. Laitoin sinut hihnaa, otin mukaani, kun painuin metsään itkemään. Et kysellyt. Et kyseenalaistanut.

Kun ensimmäisessä näyttelyssäsi voitit kaikki muut urokset. Meidän ensimmäinen virallinen kisapäivä.

Oven raapaisu kun nukuin. Keskellä yötä ystävä, joka halusi tulla jalkopäähän nukkumaan.

Kun pentuna haimme sinut ja olit ainoa hereillä oleva pentu. Kun otin sinut syliini ja matka kanssasi saattoi alkaa.

Voi kumpa nämä vuodet jatkuisivat vielä pitkään. Kun voisin nauttia kanssasi olemisesta vielä pitkään.

Rakas ystäväni. Koska meillä on vielä paljon yhteistä aikaa. Lupaan pyhittää, tehdä, järjestää ja priorisoida sinulle sitä aikaa, minkä ansaitset. Että vastaisuudessakin lähtisit mukaani, kun pyydän sinua treenaamaan. Että katsoisit minua niillä tuikkivilla silmillä, että pääsenkö minä todella? Sinä todella pääset.

2 kommenttia:

  1. Nousipa oikein kyyneleet silmiin ja pala kurkkuun tätä lukiessa. Niin kauniisti kirjoitettu. Ajatus oman koiran "hylkäämisestä" on aika musertava, mutta niin se vain menee, että joskus on ehkä pakko asettaa väliaikaisesti jokin muu asia ykköseksi elämässä. Ja se on ihan OK. Ei sille aina voi mitään. Sun koirasta huolehtii onneksi tutut ja luotettavat ihmiset, eikä se osaa syyllistää sua tai miettiä, mistä kaikesta jää paitsi. Näillä asioilla voi ainakin vähän yrittää lohduttautua.

    Toivon teille kaikkea hyvää ja paljon yhteisiä vuosia tulevaksi. :)

    VastaaPoista
  2. Olipa jotenkin ihana teksti, tsemppiä <3

    VastaaPoista