sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Koiraharrastus tukee korkeakouluopiskelua

Korkeakoulussa opiskeleminen on stressaavaa, rankkaa ja aikaavievää. Se on myös antoisaa, kun saa perehtyä vain niihin asioihin, mitkä itseä kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, olet luultavasti väärällä alalla. Totta kai tulee niitä kursseja, jotka eivät kiinnosta, mutta jotka on pakko silti suorittaa. Pääasiallisesti opiskelun kuitenkin pitäisi olla motivoivaa ja innostaa tulevaisuuden ammattia varten. Suorittamaan jopa vähän ylimääräistä, jopa ehkä omalla vapaa-ajalla. Ja koska varmasti alkoi kiinnostamaan mitä minä opiskelen, itse opiskelen Jyväskylän ammattikorkeakoulussa tradenomiksi ja erikoistun kärkioppilasryhmässä myynnin osaajaksi. Opintopisteitä on nyt kahden vuoden jälkeen kertynyt 153 eli hyvässä luvussa mennään.

Harrastus kuin harrastus tukee korkeakouluopiskelua. Erityisesti haluaisin nostaa tässä koiraharrastuksen tarjoaman loistavan tuen korkeakouluopiskelun kanssa. Itse en ole ikinä ollut koulussa näin hyvä kuin nyt korkeakoulussa olen. Motivaationi (erityisesti kahden välivuoden jälkeen) on hyvällä tasolla ja haluan suoriutua kursseista vain kiitettävin arvosanoin. Vaikka välillä ei kiinnosta tai joku opettaja rassaa tai kurssit eivät ole mieleeni, yritän silti saada mahdollisimman hyvät paperit tuolta koulusta. Miten ihmeessä sitä sitten jaksaa kurssista toiseen?


Poikaystävän kanssa on kiva istua sohvalla ja katsoa Netflixiä. Torstain opiskelijabileet on yleensä hurjia ja hurjan kivoja, mutta perjantaina on paha olla sen jälkeen. Tyttöjen kanssa on ihana istua hetki viinilasillisella, jotain hyvää ja halpaa opiskelijaviiniä kyykäten tietysti. Vapaa-ajallakin pyörii kuitenkin aina vähintään joku deadline päässä, mistä pitäisi suoriutua. Perfektionistia ahdistaa.

Lähes ainoa paikka, missä pääsee eroon koulusta ja kouluisista ajatuksista, on treenihalli. Käyn hakemassa porukoilta koiran ja menen hallille. Agilityn rataantutustumisessa on pakko keskittyä, että saa tehtyä radan kunnolla. Koiraa ei voi viedä esteille huonosti, koska se mahdollisesti loukkaa itsensä. Tai sitten sinä, ohjaat koiran juoksemaan päin itseäsi ja menee polvi sijoiltaan. Ei. Rautainen keskittyminen on välttämätön. Ja juuri se on avain siihen, miksi minä jaksan koulussa puurtaa. Se yksi tunti agilitytreeneissä viikossa pakottaa minut ajattelemaan vain sitä ihanaa asiaa, mistä pidän. Agilityä. Koiria. Radan suorittamista täysiä ilman virheitä. Tottelevaisuustreeneissä nautin perusasentojen viilaamisesta ja siitä, kun saan jonkun vaikean asian opetettua koiralle. Kisoissa onnistumisesta puhumattakaan. Ja huolet koulusta (tai mistä vain) kaikkoaa hetkeksi. Harrastus tuntuu lataavan aivoihin uutta jaksamista. Ja ennen treenejä sekä treenien jälkeen pitää verrytellä itsensä sekä koira, tietysti metsässä. Kuinka usein opiskelijana tulee lähdettyä kävelemään 40 minuuttia päivässä metsään huvikseen? Niimpä.

Lemmikin silittämisen on tutkittu parantavan terveyttä erilaisin fyysisin ja psyykkisin vaikutuksin. Koiran kanssa oleminen pakottaa kannustaa myös kävelemään tai juoksemaan lenkkejä, jotka on vain lisäplussaa itse harrastamisen rinnalla. Tulee pakosti lähdettyä ulos ja käveltyä edes se pieni hetki oman koiran kanssa. Itse mieluiten valitsen rauhoittavan ympäristön, esimerkiksi metsän, jossa samoilla hitaasti koiran kanssa. Toisaalta vaikkapa juokseminen koiran kanssa on erilaista, kun ei keskity siihen viiltävään tunteeseen vastanpohjassa, vaan siihen että koira pysyy omalla puolella ja juoksee nätisti.

Jokaisen pitäisi löytää oma keinonsa latautua ja unohtaa kaikki stressaavat asiat. Minulle se on harrastaminen koiran kanssa. Se yksi tunti viikossa on minun oma terapiatuokioni. Ja sitten taas jaksaa - seuraavaan viikkoon.


pst. Koiraharrastuksen kautta sain myös kesätyöpaikan, kun tuttu koiraharrastuspiireistä suositteli minua kesätöihin omalle työpaikalleen. Kahvitauoilla on myös ihan hauska suunnitella kesän kisaviikonloppuja ja puhua koirajuttuja. Jokainen paikka on mahdollisuus luoda tuttavuuksia (vihaan sanaa verkostoitua), jotka voivat yllättäen avata uusia ovia. Ikinä ei tiedä. Ole siis aito itsesi ja  ystävällinen kaikille myös harrastusympyröissä.

4 kommenttia:

  1. Koiraharrastus toimii pään nollaamisena kyllä todella tehokkaasti. Unohtuvat arjen surut ja harmit, koska läsnäolon vaatimus tilanteessa on minimissään 100% Ja se euforia joka seuraa onnistumista radalla on vaan niin siistii :) Ja muiden onnistumisen näkeminen ja siinä auttaminen heitä kouluttamalla on vähintäänkin yhtä hienoa joka kerta. Love my job <3 Mutta nyt iski epäilys: jos koiraharrastus tosiaankin tukee opiskeluja, tarkoittaako se että tällainen aktiiviharrastaja on tuomittu ikuiseksi opiskelijaksi?? Huolestuneena mietiskelee nimimerkki Kolmia opintoja päällekkäin tuusaava maisteristasoinen keski-ikäinen elämäntapa-kutsumus-yrittäjä :`D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Elämässä pitää olla harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita, jotka innostuttavat erityisellä tavalla.

      Mielestäni erityisesti opiskellessa, jossa deadlinet ja stressit tuntuvat seuraavan kotiin asti (hmm, koskee varmaan myös yrittäjiä tai muuten työt kotiinsa tuovia) mielestäni on erityisesti huolehdittava myös henkisen puolen ja pääkopan latautumisesta. :) Tämä aihe tuntui koskettavan itseäni, koska opiskeluaikana on koiraharrastus ollut oikeastaan ainoita pakoteitä stressiä karkuun. Toisena on sitten toiselle paikkakunnalle/maahan matkaaminen, koska on eri ympyröissä. Mutta arkeen ja viikkoihin harrastuksella voi saada vähän muutakin mietittävää.

      Poista