sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pentuhaaste: Tällainen Pongo oli pentuna

Ideana on laittaa kuvia koiran vauva-ajasta ja mahdollisesti kertoa millainen tapaus koiruus oli ikänsä suloisimmassa vaiheessa. Voit myös kertoa hassuja/hölmöjä tapoja, mitä koira omisti pentuna, mistä se kasvoi yli ja mitkä tavat sillä ovat edelleen. Sitten haastetaan kolme muuta koiramaista blogia, joiden blogissa käydään henkilökohtaisesti ilmoittamassa haasteesta.


Ennen Pongoa meillä oli koira, joka jouduttiin 10-vuotiaana lopettamaan nenään tulleen kasvaimen vuoksi. Oli päivänselvää, että uusi koira meille tulee. Kauheasti ei mietitty rotuja, vaan ajatus sileäkarvaisesta colliesta tuli aika extemporesti. Pidimme collieta peruskoirarotuna, joka olisi tarpeeksi helppo aloittelevammalle pennunomistajalle. Katselin vain yksi aamu collieyhdistyksen sivuja ja soitimmekin lehdessä olleeseen ilmoitukseen, jossa oli myytävänä colliepentuja. Ne eivät äidilleni passanneet, koska hän ei halunnut pitkäkarvaista koiraa. Itse olin juuri katsellut pitkäkarvaisia, mutta avasin sitten lyhytkarvaisten collieiden 'pentueet' sivun ja siellä oli ilmoitus lähellä olevasta pentueesta. Soitimme heti kyseiselle kasvattajalle ja hän kutsui meidät käymään heti. Meni 15 minuuttia ja olimme jo katsomassa noin viisiviikkoisia(?) pentuja, joista sitten oikeastaan varasimme heti viimeisen vapaana olleen pennun, tricolour uroksen nimeltä Punanenä. Seitsemänviikkoisena sitten tämä hurmuri haettiin meille kotiin ja niin yhteinen taival saattoi alkaa.

Muistan vielä kun haettiin Pongo meille. Mukana oli isoveljeni sekä äiti ja kun tultiin pentujen tilaan eli keittiöön, niin Pongo oli ainoa joka oli sillon hereillä. Kaikki muut pennut nukkuivat ja Pongo heti tuli leikkimään ja tunki syliin iloisena. Se tuntui kyllä mukavalta, kun juuri se oma pentu oli hereillä ja kasvattaja sanoikin, että ei ollut jättänyt sitä leikittämättä ennen meidän tuloa. Joten kyseessä taisi olla oikein kiva sattuma. Tehtiin siinä kauppakirjat ja sitten Pongo lähti meidän mukaan minun sylissä. Se rimpuili aika kovasti (olihan se ensimmäinen pentukin joka lähti pois emon luota uuteen kotiin) ja sitten mentiin autoon. Automatkalla se itki ja vinkui ja pomppi meidän sylissä, olihan se sille uusi ja ihmeellinen tilanne. Kotimatka kesti kuitenkin vain 15 minuuttia ja pian oltiin meidän pihalla. Ekana vietiin se takapihalle "juoksemaan"ja siellä se lyllersi lumihangessa (kuva alla). Nopeasti se kyllä tuntui rauhoittuvan. Ei se takapihalla enää ollut yhtään mitenkään jännittynyt, vaan reippaasti siellä käpsytteli menemään. Sisälläkin se oli heti hirmu nätisti ja meni kiltisti katiskaan nukkumaan. Ensimmäisen yön nukuin patjalla sen vieressä (katiskan ulkopuolella) ja herättiin viiden aikaan käymään ekaa kertaa aamupissillä. Oli aivan kauheaa lähteä kouluun, se tuntui kamalalta jättää pieni pentu kotiin äitin kanssa, kun itse olisi halunnut viettää vaan joka hetken sen kanssa. Edelleen kun lähtee pois ja Pongo jää kulmien alta katselemaan "pääsenkö mukaan?" sydän murtuu vähän joka kerta.




 
       


Pongolla oli pienenä oma "katiska" eli siis pentuaitaus. Se oli tosi hyvä, kun sen sai siirrettyä haluaamansa paikkaan ja näin ei tarvinnut ihan kokoajan vahtia, mitä pentu teki, jos oli jotain muuta hommaa (siivous, läksyt, ruuanlaitto...). Samalla sai pidettyä koiran kaakelien päällä, eikä se itsekseen haahuillut pissimään vahingossa parketille. Se viihtyi siellä kyllä tosi hyvin ja oppi se niitä aitoja kunnioittamaan, kun kerran koko homma rysähti sen päälle. Reppana! Mutta eipä sen jälkeen ole enää niitä aitoja (tai muitakaan) vasten hyppinyt.

Pentuna Pongo oli aikamoinen riiviö ja oikeasti kova puremaan. Se oli jotain ihan kamalaa! Pongo ei kyllä ollut tuon pentueen ainoa pureskelija, vaan myös sisarukset testailivat naskaleitaan omistajien housunlahkeisiin ja käsiin. Nykyäänkin se kyllä mielellään leikkiessä ottaa ranteesta kiinni, ei kyllä kovaa, mutta leikkimielessä... Eli tapa on todellakin jäänyt päälle. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa kitkeä pois? 

Ollessaan vielä ihan penneli Pongo saattoi ottaa sisällä spurtteja ja juoksennella jahdaten jalkoja, se on kuitenkin jäänyt jo pois (lenkillä vapaana metsässä saattaa joskus kuitenkin tulla päätön juoksemishetki, näitä on ollut nyt kuitenkin kokoajan vähemmän) ja Pongo on sisätiloissa tosi rauhallinen, paitsi jos tulee vieraita (liian ihanaa). Myös jos on kaverikoira kylässä niin sillon saattaisi tehdä mieli myös leikkiä sisällä... Mutta ihmeen hyvin se rauhoittuu vaikka onkin kaverikoiria! Pentuaikana meillä ei koskaan ollut kavereita yökylässä (kylässä kylläkin) ja ei se silti sekaisin niistä mene ja leikit yleensä säästetäänkin ulos, joitain pieniä painimatseja lukuunottamatta. Se on hassua, koska se on kuitenkin ollut pennusta asti ainoa koira ja luulisi sen innostuvan ylipaljon kun tuleekin kaveri.





Pentuna Pongo ei tuhonnut juurikaan mitään, tuhot on laskettavissa kyllä ihan yhden käden sormilla. Jonkun kengät se taisi syödä, mutta tuhot loppuivat kyllä siihen. Koskaan se ei ole mikään remonttireiska ollut, vaan enemmänkin sitten natustellut omia lelujaan tai puruluitansa. Puruluita se pentuna söi mielellään, aikuisena ehkä ne tuntuvat siitä vähän jopa tylsiltä. Pentuna sen mielestä oli kyllä hauskaa repiä omaa patjaansa, aikuisena se saattaa kyllä edelleen purra ja repiä sen vilttejä (esim alemmassa kuvassa näkyvä violetti sekä vaaleanpunaiset viltti ja päiväpeitto) ja se onkin sen mielestä aivan ihanaa! Nykyäänkään se ei tuhoa mitään ja käyttäytyy aika siivosti yksinolotkin. Sinänsä outoa, koska se kuitenkin oli tosi kova poika puremaan, mutta se sitten kohdensi sen puremisensa ihmisiin, eikä mihinkään esim. huonekaluihin.


Pongo ei koskaan ole ollut kova poika käyttämään ääntään, ei pentuna eikä aikuisena. Pentuna se joskus saattoi jotain pienesti räkyttää tai äyskähdellä, mutta ei se mitään huutanut tai ulissut. Collieksi se on jopa aika hiljainen, verrattuna esim joihinkin sisaruksiinsa. Aikuisenakaan se ei huuda tai räksytä, ainoastaan jos se kiihtyy auton lähtiessä pihasta tai agihallissa jos se joutuu kauheasti odottamaan. Ja lenkillä tosiaan esiintyy sitä remmissä räyhäystä. Mutta aika hiljainen koira se on collieksi kun miettii miten paljon jotkut niistä haukkuvat ja ääntelevät! Kyllä Pongokin toisinaan puhuu collieta, mutta vain jos sillä on kauheasti sanottavaa. Musta se rupesi myös vasta aikuisena esim ääntelemään ihme äännähdyksiä haukotellessaan. Aika hiljainen se on kuitenkin arjessa, vaikka kyllä siinä haukkuherkkyys näkyy tietyissä tilanteissa. Turhaan räkyttäjä se ei koskaan ole ollut.




Pentuaikana keskityttiin lähinnä opettamaan Pongosta kunnon koirakansalainen temppujen opettelun sijaan. Nyt aikuisiällä on kyllä ollut sitten aikaa opiskella temppuiluja. Missään pentukurssilla ei myöskään käyty (miksi?) mutta käytiin pentutreffeillä kyllä leikkimässä muiden pentuloiden kanssa ja parhaani mukaan opetin sille hihnassa kävelyä, vapaana oloa nätisti ja arkitottelevaisuutta. Remmiräyhää lukuunottamatta Pongohan kävelee hyvin hihnassa ja pysyy vapaana tosi hienosti, ei karkaile koskaan mihinkään.


Pongoa ottaessa kasvattaja kyllä sanoi, että meinaanko harrastaa ja sanoin, että kiinnostusta varmaan olisi. En kyllä juurikaan tiennyt mistään harrastuksista mitään ja en tiedä olisinko välttämättä alkanut harrastaa mitään koiran kanssa, jos oltaisiin päädytty johonkin seurakoirarotuun, jonka kanssa ei tarvitse harrastaa. Pongo kun tosiaan vaatii jonkinlaista aktivointia, mutta ei pää ole hajonnut pidemmästäkään lomailukaudesta. Mutta musta on kyllä tosi hauska harrastaa ja on ollut mukava opetella uusia asioita koiran kanssa. Pentuaikoina ei kuitenkaan kyllä treenattu oikeastaan mitään, vasta sitten noin yksivuotiaana on alkanut oikea treenailu. Ihan hyvin ollaan kyllä musta edistytty myös niin, aloittaen agility vasta 1,5v vanhana ja tokoilua jo sitten aiemmin, mutta sitäkin ollaan treenailtu todella satunnaisesti silloin, enkä oikeastaan osannut edes sitä oikein treenata. 

Täytyy myös ottaa huomioon, että itse ei tajunnut mistään treenaamisesta yhtään mitään ja omat ajattelu- ja koulutustavat ovat kehittyneet ja tulevat kehittymään lisää kokoajan tässä ajan myötä. Kaikki käymäni kurssit, valmennukset sekä kasvattajan tai kokeneempien treenikavereiden kanssa käydy treenailut (esim. haussa) ovat olleet todella tarpeellisia ja opettaneet paljon. Ensimmäisen/ensimmäisien omien koirien kanssa tavoitteelliseen ja fiksuun treenailuun kannattaa kyllä imeä kaikki mahdollinen tieto kokeneemmilta koiraharrastajilta, mitä olenkin itse ainakin yrittänyt. Toki oman koiransa asiantuntija on aina itse, mutta painotan kyllä valmennuksissa tms käymistä, myös kokeneilla. Aina voi oppia lisää ja laajentaa omaa näkemystä.






On kyllä ikävä noita aikoja ja tuntuu vaikealta muistella mitään. Tuntuu, että Pongo oli vaan niin ihana ja söpö pentu, vaikka oikeasti se taisi olla välillä aikamoinen riiviö purressaan ja riehuessaan. Mukavaa oli kyllä nopea sisäsiisteyden oppiminen (kakat tuli sisälle ehkä kerran tai kaksi) sekä vähä tuhoaminen. Tai sisäsiisteydestä, sehän riippui vain omasta juoksunopeudesta aamuisin, kuinka nopeasti koppaa vinkuvan pennen syliin ja juoksee ulos. Harmi kun sillon oli lunta ja kylmä, kun Pongo tuli. Sisäsiisteys olisi ollut kivempi opettaa joskus ehkä kesäkuussa, olisi juossut vaan yöpaidassa ulos. Hauskin pissamuisto on ehdottomasti se, kun datailtiin yhdessä ja Pongo oli mun sylissä. Siihen se sitten nukahti ja pissasi mun syliin, reppana! :D 

Maailman ihanin koira siitä on kyllä kasvanut ja niin mulle tehty kun olla ja voi. Vaikka hankaluuksia on välillä ollut, kyllä ne ovat molempia kasvattaneet ja yhdessä tässä opetellaan. Vain yksi koira voi olla ensimmäinen Se Oma Koira ja kyllä se on mulla Pongo, vaikka ennestään meillä Puppe olikin. Pongo on vaan opettanut niin paljon ja tulee varmasti vielä opettamaan ja mä tulen saamaan harmaita hiuksia tämän apinan kanssa vielä. On siitä vaan kasvanut hieno mies!




Haastan Karon & KakenRiikan & Mökön + Utun sekä Vilman & Väinön !

ps. Olemme nyt myös bloglovinissa.

2 kommenttia: