tiistai 25. heinäkuuta 2017

Minulla on ikävä omaa koiraani.

Tämä aihe kaihersi jo kauan sisällä odottaen sitä oikeaa hetkeä, että saan ajatukset kasattua ja asiat sanottua oikein. Yritin kirjoittaa epäonnistumisesta koiraharrastuksessa, miten olla omaan koiraan tyytyväinen. Mikä oikeasti on epäonnistumista? Mikä on minun koirani kanssa epäonnistumista? Toinen kirjoitus lähti sanoilla, miten olla tyytyväinen. Omaan koiraan. Minä olen tyytyväinen ja ylpeä. Mikä oikeasti on, minulla on ikävä minun omaa koiraani.

Korkeakouluopiskelussa minua on raastanut eniten ikävä. Vaikka asuin hetken vielä vanhempieni luona, ei minulla ollut aikaa harrastaa niin paljon kun halusin. Ei minulla ollut aikaa lenkittää koiraa niin paljon kun halusin. Olla koirani kanssa niin paljon kun olisin oikeasti halunnut. Rapsuttaa, helliä, huomioida, olla samassa paikassa. Oli pakko mennä, verkostoitua, opiskella, kuluttaa fyysinen ja henkinen energia kouluun. Tähdätä hyviin arvosanoihin ja olla jossakin paras. Tehdä jotain, joka veisi minua eteenpäin. Samalla kärsin ihan hirveästä tunteesta, kun minulla ei ole vain aikaa, jaksamista ja pystymistä olla itse niin paljon koirani kanssa kun haluan. Ja miksi nyt ottaisin koirani olemaan yksin omaan 24 neliön asuntooni, kun se voi olla paljon paremmin vanhempieni suuressa asunnossa jatkuvasti jonkun kanssa? Jonkun muun kuin minun kanssa. Se tuntuu ongelmalta. Ja pahalta. Tämä tuntuu selittelyltä, koska olen vain priorisoinut ajan kaikkeen muuhun. Mutta kun katson, niin se raastaa fyysisesti, että en ole ollut oman koirani kanssa.

Tuohon koiraan kulminoituu niin paljon työtä, tuskaa, murhetta ja samanaikaisesti ihania hetkiä, rakkautta ja onnistumisia. Treeniporukan kanssa tunteja kestäviä yhteistreenejä höpötellen ja nauttien. Omia pikaisia treenejä, kun heräsin aikaisemmin vain siksi, että pääsisin hiomaan jotain juttua vielä hallille. Tai kun lähdin koulusta aiemmin, että pääsisin koiran kanssa treenaamaan. Ihania yhteisiä kisareissuja, viikonloppuja toisissa kaupungeissa. Treeniherkkujen leipomista koiralle. Päivämatkoja kisaamaan. Itsessään jo tuo koira on niin rakas, täydellinen ja ihana eläin. Niin rakas, että ajatuskin menettämisestä sattuu. Ja ajatus siitä ajasta, minkä jään paitsi sen kanssa olemisesta, sattuu todella paljon.

Äsken treeneissä nieleskelin itkua koko treenien ajan. Tehtävät oli meille helppoja ja koira selkeästi peilasi minun tunnetilaa. En vaan pystynyt olemaan normaalisti. Tiesin miten minun pitää olla, miten tuetaan herkkää koiraa ja miten minun pitäisi hallita itseäni. En voinut, en kyennyt, vaikka miten yritin. Miten ikävä mulla onkaan tätä touhua ja olemista. Oman koirani kanssa olemista, treenaamista ja onnistumista. Treenaamista, valmennuksia, ihmisiä, koiria ja sitä olemista. Ja miten mulla ei ole siihen lainkaan enää aikaa. Mulla on koira parhaassa iässä, joka tottelee todella hyvin ja osaa monessa lajissa pitkälle asioita. Ja mulla ei ole aikaa treenata sen kanssa niin paljon kun oikeasti haluaisin. Edes olla sen kanssa niin paljon kun haluaisin.

"Tehkää laskelma, kuinka paljon olette treenanneet viimeisen viikon aikana? Kuinka paljon oletatte, että olette treenanneet?"

0 tuntia. 0 miuuttia. 0 sekuntia. Ei juurikaan ollenkaan.

"Ota henkilökohtaiseksi haasteeksi opettaa koiralle juuri se asia mikä tuntuu ärsyttävältä. Miksi se tuntuu siltä?"

Haluaisin niin kovasti. Opettaisin tuon koiran kääntymään selälleen vaikka vannan päällä, jos minulla olisi aikaa.

Miksen vaan voi nauttia siitä, miten hyvin olen sen onnistunut kouluttamaan. Se on kuin minun peili, ymmärrän vaan niin täydellisesti sen sielunelämää ja sen olemista. Miten monista montuista me ollaan sen kanssa kivuttu yhdessä ylös. Pala nousee kurkkuun, kun tulen vanhempien luokse ja pyydän lähteekö se "mukaan" tai "treenaamaan". Sitten mennään. Aina valmiina lähtemään minun kanssani. Valmentaja joskus sanoi, että se tekee sun kanssa ihan mitä tahansa, tämä agility ei ole sille niin palkitsevaa kun tekeminen.

Miksen ole tehnyt omalle koiralleni aikaa? Niille hetkille aikaa, jotka ovat minulle kullanarvoisia?

Ne yöt kun ukkosti ja se tuli viereeni hytisemään. Kun yhdessä rauhoituimme ja nukahdimme.

Kun selätimme ongelmat. Kun opin ymmärtämään, miksi.

Kun ostin alennuksesta pelastusliivit ja opetin sen uimaan. Kolmevuotiaana. Eihän koira enää silloin oppisi uimaan? Sait niistä rohkeuden. Nyt uskallat uida jo vähän ilmankin.

Tunteja kestävät lenkit kesän ja syksyn illoissa, ilman ollessa lämmin ja tuoksuessa hyvältä. Kun minua ei pelottanut, kun se oli siinä. Vieressä. Kukaan ei voisi tehdä minulle pahaa, kun minulla oli sinut siinä.

Kun innostuin juoksemisesta. Miten en ikinä halunnut yksin juosta, mutta kun sinä olit vieressä, jaksoin tsempata. Penikat menivät jumiin.

Kun erosin ja minulla oli paha olla. Katsoit hieman hämmentyneenä, peilaten käytöstäni. Laitoin sinut hihnaa, otin mukaani, kun painuin metsään itkemään. Et kysellyt. Et kyseenalaistanut.

Kun ensimmäisessä näyttelyssäsi voitit kaikki muut urokset. Meidän ensimmäinen virallinen kisapäivä.

Oven raapaisu kun nukuin. Keskellä yötä ystävä, joka halusi tulla jalkopäähän nukkumaan.

Kun pentuna haimme sinut ja olit ainoa hereillä oleva pentu. Kun otin sinut syliini ja matka kanssasi saattoi alkaa.

Voi kumpa nämä vuodet jatkuisivat vielä pitkään. Kun voisin nauttia kanssasi olemisesta vielä pitkään.

Rakas ystäväni. Koska meillä on vielä paljon yhteistä aikaa. Lupaan pyhittää, tehdä, järjestää ja priorisoida sinulle sitä aikaa, minkä ansaitset. Että vastaisuudessakin lähtisit mukaani, kun pyydän sinua treenaamaan. Että katsoisit minua niillä tuikkivilla silmillä, että pääsenkö minä todella? Sinä todella pääset.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Koiraharrastus tukee korkeakouluopiskelua

Korkeakoulussa opiskeleminen on stressaavaa, rankkaa ja aikaavievää. Se on myös antoisaa, kun saa perehtyä vain niihin asioihin, mitkä itseä kiinnostaa. Jos ei kiinnosta, olet luultavasti väärällä alalla. Totta kai tulee niitä kursseja, jotka eivät kiinnosta, mutta jotka on pakko silti suorittaa. Pääasiallisesti opiskelun kuitenkin pitäisi olla motivoivaa ja innostaa tulevaisuuden ammattia varten. Suorittamaan jopa vähän ylimääräistä, jopa ehkä omalla vapaa-ajalla. Ja koska varmasti alkoi kiinnostamaan mitä minä opiskelen, itse opiskelen Jyväskylän ammattikorkeakoulussa tradenomiksi ja erikoistun kärkioppilasryhmässä myynnin osaajaksi. Opintopisteitä on nyt kahden vuoden jälkeen kertynyt 153 eli hyvässä luvussa mennään.

Harrastus kuin harrastus tukee korkeakouluopiskelua. Erityisesti haluaisin nostaa tässä koiraharrastuksen tarjoaman loistavan tuen korkeakouluopiskelun kanssa. Itse en ole ikinä ollut koulussa näin hyvä kuin nyt korkeakoulussa olen. Motivaationi (erityisesti kahden välivuoden jälkeen) on hyvällä tasolla ja haluan suoriutua kursseista vain kiitettävin arvosanoin. Vaikka välillä ei kiinnosta tai joku opettaja rassaa tai kurssit eivät ole mieleeni, yritän silti saada mahdollisimman hyvät paperit tuolta koulusta. Miten ihmeessä sitä sitten jaksaa kurssista toiseen?


Poikaystävän kanssa on kiva istua sohvalla ja katsoa Netflixiä. Torstain opiskelijabileet on yleensä hurjia ja hurjan kivoja, mutta perjantaina on paha olla sen jälkeen. Tyttöjen kanssa on ihana istua hetki viinilasillisella, jotain hyvää ja halpaa opiskelijaviiniä kyykäten tietysti. Vapaa-ajallakin pyörii kuitenkin aina vähintään joku deadline päässä, mistä pitäisi suoriutua. Perfektionistia ahdistaa.

Lähes ainoa paikka, missä pääsee eroon koulusta ja kouluisista ajatuksista, on treenihalli. Käyn hakemassa porukoilta koiran ja menen hallille. Agilityn rataantutustumisessa on pakko keskittyä, että saa tehtyä radan kunnolla. Koiraa ei voi viedä esteille huonosti, koska se mahdollisesti loukkaa itsensä. Tai sitten sinä, ohjaat koiran juoksemaan päin itseäsi ja menee polvi sijoiltaan. Ei. Rautainen keskittyminen on välttämätön. Ja juuri se on avain siihen, miksi minä jaksan koulussa puurtaa. Se yksi tunti agilitytreeneissä viikossa pakottaa minut ajattelemaan vain sitä ihanaa asiaa, mistä pidän. Agilityä. Koiria. Radan suorittamista täysiä ilman virheitä. Tottelevaisuustreeneissä nautin perusasentojen viilaamisesta ja siitä, kun saan jonkun vaikean asian opetettua koiralle. Kisoissa onnistumisesta puhumattakaan. Ja huolet koulusta (tai mistä vain) kaikkoaa hetkeksi. Harrastus tuntuu lataavan aivoihin uutta jaksamista. Ja ennen treenejä sekä treenien jälkeen pitää verrytellä itsensä sekä koira, tietysti metsässä. Kuinka usein opiskelijana tulee lähdettyä kävelemään 40 minuuttia päivässä metsään huvikseen? Niimpä.

Lemmikin silittämisen on tutkittu parantavan terveyttä erilaisin fyysisin ja psyykkisin vaikutuksin. Koiran kanssa oleminen pakottaa kannustaa myös kävelemään tai juoksemaan lenkkejä, jotka on vain lisäplussaa itse harrastamisen rinnalla. Tulee pakosti lähdettyä ulos ja käveltyä edes se pieni hetki oman koiran kanssa. Itse mieluiten valitsen rauhoittavan ympäristön, esimerkiksi metsän, jossa samoilla hitaasti koiran kanssa. Toisaalta vaikkapa juokseminen koiran kanssa on erilaista, kun ei keskity siihen viiltävään tunteeseen vastanpohjassa, vaan siihen että koira pysyy omalla puolella ja juoksee nätisti.

Jokaisen pitäisi löytää oma keinonsa latautua ja unohtaa kaikki stressaavat asiat. Minulle se on harrastaminen koiran kanssa. Se yksi tunti viikossa on minun oma terapiatuokioni. Ja sitten taas jaksaa - seuraavaan viikkoon.


pst. Koiraharrastuksen kautta sain myös kesätyöpaikan, kun tuttu koiraharrastuspiireistä suositteli minua kesätöihin omalle työpaikalleen. Kahvitauoilla on myös ihan hauska suunnitella kesän kisaviikonloppuja ja puhua koirajuttuja. Jokainen paikka on mahdollisuus luoda tuttavuuksia (vihaan sanaa verkostoitua), jotka voivat yllättäen avata uusia ovia. Ikinä ei tiedä. Ole siis aito itsesi ja  ystävällinen kaikille myös harrastusympyröissä.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Meistä koiratanssijoita?

Olen kärsinyt treenien ja kilpailujen suhteen inspiraatiopulasta. Junnataan joka lajissa paikallaan, joka ei ole ainakaan itselleni kovin motivoivaa. Pongo kuitenkin nauttii yhdessä tekemisestä ja tarvitsisi enemmän virikkeitä arkeen. Meillä on ennenkin auttanut tauko muista lajeista ja keskittyminen johonkin muuhun, joten tarvitsisimme sitä myös ehkä nyt. Yhdessä hauskaa tekemistä, mutta samalla treenirutiinien rikkomista. Itselläkin kun alkaa kesäloma koulusta ja siirryn tekemään kesätöitä, vapautuu arkeen ihan uudella tavalla vapaa-aikaa pitkästä aikaa. 24/7 päällä oleva stressi luovuttaa silloin kun poistuu työpaikan rakennuksesta ulos, eikä seuraa kotitehtävien ja muiden mukana kotiin asti. Mitä paras aika siis itse harrastaa!

Kuva: Karoliina S. Kiitos!
Pääsin testaamaan täysin uutta lajia - koiratanssia. Omien ennakkokäsitysten mukaan sarjassamme ehkä kummallisimpia koiralajeja, mutta olen jotenkin pikkuhiljaa alkanut kiinnostua lajista. Ehkä juuri sen takia, että se vaikuttaa matalan kynnyksen hömpöttelyltä, josta saa kuitenkin hyvinkin näyttävää rakennettua. Seuran vapaavuorolle saatiin koiratanssiharrastaja vähän näyttämään meille omia ohjelmiaan ja arvioimaan meidän temppuja, joten tottakai menin testaamaan uutta lajia Pongon kanssa.

Päästiin testaamaan myös itse. Yllättäen multa ja Pongolta löytyi ennestään jo aika monta temppua, joita voitaisiin ohjelmassa käyttää. Uutena asiana  seuraaminen mun takana sujui yllättäen hyvin! Se yllätti mut erityisesti, miten hyvin se sujuikaan. Vaikeuksia tuotti ehkä improvisoidessa liikkeiden välit ja liikkeisiin siirtyminen oli aika heikkoa. Mutta kyllä varmaan treenaamalla vähän enemmän ja oman ohjelman luomisella saataisiin meille joku rutiini tähänkin touhuun. Lähinnä keskityttiin vaan pyörittelemään koiria ja testailemaan liikkeitä, mitä ne voi koiratanssissa olla.

HTM vai Freestyle? Koiratanssissa kun on nämä kaksi eri puolta, seuruuseen keskittyvä HTM sekä hyvin vapaamuotoinen freestyle. En oikein tiedä kumpi minua nyt enemmän kiinnostaisi. Ehkä haluaisin aloittaa molemmilla ja "erikoistua" myöhemmin toiseen. Tällä hetkellä freestyle tuntuu enemmän ehkä omalta jutulta, missä saisi vapaammin tehdä muutakin kuin vain seuruuttaa koiraa.

Olen nyt sivistänyt itseäni koiratanssivideoita katselemalla ja saatiin sovittua toisen seuralaisen kanssa jopa yhteiset koiratanssitreenit jo heti tälle viikolle. Jos tää alkaa sujumaan, niin voi olla, että debytoidaan koiratanssissa vielä tämän vuoden puolella. Ois aika hauskaa ja jännää! Liityin Facebookissa koiratanssiryhmään ja selailin jo alustavasti SKL kisakalenteriakin.

Onko blogin lukijoissa koiratanssin harrastajia? Onko teillä antaa minkälaisia vinkkejä aloittelevalle koiratanssin harrastajalle?